HUKKAAN HEITETTYÄ AIKAA

"...isänpäivänä juon pullon konjakkia, täällä pohjoisessa voin ryypätä rauhassa eikä kukaan estä ja sen sanon että äitisi oli huora ja sinä olet vihannut isääsi aina, te etelän ihmiset olette kaikki samanlaisia paskoja..."

(Isäni kertomaa puhelinkeskustelussamme 31.10.2012 kello 18.00 kun soitin hänelle ja kysyin mitä kuuluu, kuinka voit.)

Valitettavan moni meistä kantaa mukanaan asioita menneisyydestä. Elämän varrella on tapahtunut paljon ja joskus on saattanut sattua kipeästikin. Näistä asioista ei julkisesti puhuta, niitä kannetaan mukana hamaan loppuun asti, hampaat irvessä vedetään kivirekeä perässä lopulta yksin uupuen.
Pitäisikö sitten puhua ? Jopa näin julkisesti kirjoittaa. Koetaan ehkä että kirjoittaja tuo julki jotain joka ei muille kuulu. Mitä sitä nyt noin tarvitsee kaikille kertoa ? 
Minun vastaukseni on, että kyllä, jos rohkeus riittää. Ehkäpä tämänkin kirjoitukseni perusteella joku jossain rohkaistuu ja saa viimein suunsa auki. Pystyy kertomaan kipeistäkin mieltä painaneista asioista ja vapautuu elämään kevyemmin. Saavuttaa tasapainon ja omien valintojensa hyväksynnän kuten minä jo monia vuosia sitten.

Blogissani on osasto -otteita pöytälaatikostani. Sen perusteella tarkkaavainen lukija on voinut koota palapeliä nuoruudestani ja sen tapahtumista. On siis tullut ilmeisen selväksi, että perhetaustani on rikkonainen. Suomeksi sanottuna isäni on aina ollut kiinnostuneempi rahasta ja viinasta kuin mistään muusta, jopa perheestään. Vuosikausia jatkunut kausittainen juominen on tuhonnut osan isän identiteetistä eikä ajatus ole vanhemmiten ainakaan mitenkään johdonmukaisemmaksi muuttunut. Vanhat asiat kiertävät vanhan miehen päässä omaa kehäänsä - uutta ei juuri tule syvään juurtuneen katkeruuden tilalle.
Kysyttäessä kuulumisia kaikki on aina hyvin. Kuitenkin välillä minulle soitetaan ja kysellään olenko kuullut isästä mitään kun puhelimeen ei saada yhteyttä viikkokausiin. Harvat jäljelle jääneet ystävät huolestuvat onko pohjoisessa eläkepäiviään viettävä tuupertunut kinokseen. Joskus jopa viinaa viikkokaudet tuoneet ryyppykaverit soittivat ja pyysivät auttamaan kun kunto oli mennyt vaarallisen huonoksi ! Lopulta jopa kuukauden yrityksen jälkeen kun saan yhteyden joko suoraan tai välillisesti palkinnoksi tulee yleensä alun lainauksen kaltaista tekstiä - tarvittaessa tuntikausiakin.
Elämässäni enenevässä määrin olen yrittänyt toteuttaa vanhaa viisautta :"Kohtele ihmisiä aivan kuten toivoisit heidän kohtelevan sinua." Uskon että näin pääsen pidemmälle. Palkinto vain omassa tapauksessani on varsin musertavan turhauttava. Alkoholistia nimittäin ei pysäytä kukaan muu kuin hän itse. Halu muutokseen on tultava omasta itsestä.
Pitkien ultraharjoitusten lomassa on aikaa pohtia kaikenlaista. Myös omien tekojensa järkevyyttä. Oma linjani on vuosien varrella muuttunut vähemmän ymmärtäväksi. Yhä uudestaan sortuviako pitäisi loputtomiin nostaa jaloilleen ja tukea? Alan olla samaa mieltä kuin eräs sosiaalipuolen väsynyt työntekijä, joka ehdotti turha-leiman käyttöönottoa. Että lyödään otsaan leima "turha" ja annetaan olla. Näin kadulla olisi helppo tunnistaa ne joiden osalta mikään ei auttanut vaikka mitä yritettiin...
Todellisuudessa en kuitenkaan voisi asettaa inhimillisyyden rajoja noinkaan. Eli yritettävä on. Vuodesta toiseen. Kuitenkaan omaa identiteettiään ja elämän positiivisuutta menettämättä. Tässä tuntuukin monella meistä saman kokeneista olevan tekemistä riittämiin. Vaatii hyvää itsetuntoa ja uskoa tulevaisuuteen hakata päänsä seinään vuodesta toiseen alkoholin pauloissa rypevää tai muuten elämänhallintansa menettänyttä tukiessa.
Elämän kestäminen ei ole kaikille itsestäänselvyys. Nykyinen yhteiskunta sloganeista huolimatta jättää tarvittaessa yksin. Näin pitääkin toisaalta olla sillä ei yhteiskunnallakaan ole loputtomiin voimavaroja. Siis meillä kaikilla yhteisesti ei ole voimavaroja. Vastuu itsestä on lopulta aikuisen oma. Pakkohoitolakia ei ole vaikka inhimillisesti katsoen se olisi tarpeen. Tarpeen nimenomaan muiden kuin ongelmatapauksen kannalta. Alkoholisti ei varmaankaan viinanhimossaan olisi pakkohoidossa tyytyväinen mutta hoidon ajan hänen läheisensä ainakin voisivat nukkua yönsä rauhassa.
Onko sitten järkevää yrittää vuodesta toiseen ? Onko pakko aina jaksaa kuunnella varsin värittyneitä totuuksia ja loukkauksia. Ei suinkaan - eikä ainakaan yksin. Omalla kohdallani läheiset ystävät ovat tukeneet. Myös vuosien varrella ultrajuoksun myötä olen tutustunut ihmisiin, jotka ymmärtävät aikaa ja siinä elämistä keskimääräistä paremmin.
Kun kierrämme kilometrin lenkkiä päivän, kaksi jopa pidempään on meiltä turha kysyä onko juoksussa mitään järkeä. Onko koko elämässä mitään järkeä ? En voi sanoin kuvata niitä syviä tunnetiloja ja uusien voimavarojen tasoja jonne ultrajuoksu ja siinä mukana olevat ihmiset ovat minut vieneet.
Onko sitten järkeä ryypätä kolmasosa elämästään ja hukata aikaa ? Jokainen tekee omat valintansa mutta tulisi muistaa, että hukkaanheitettyä aikaa ei saa millään takaisin. Eikä hukkaanheitettyjä ihmisiä - ei edes omaa poikaa.

Pitkissä kestävyysharjoituksissa on aikaa ajatella.

  VIIKON 44. HARJOITTELU

Ma- ilta 15 km tiellä tasaista lumipyryssä 1.32.
Ti- aamu 16 km mäkinen ja sohjosta liukas reitti 1.53. Ip. HIERONTA (täysin tukossa jalat ja selkä)
Ke- päivällä tiellä kevyesti 8 km 53 minuuttia, jäinen alusta.
To- Villa Gårdsbacka - Arabianranta ja takaisin 22 km 2.23. Illalla tunti kävelyä.
Pe- Iltapäivällä Malmilla 15 km 1.38.
La- aamu reilu tunti kävelyä. Iltapäivällä 12 km 1.15 Rastilan rantaa.
Su- päivällä 15 km Malmilla 1.33.

yhteensä 103 km - 11 tuntia ja 7 minuuttia

NIHKEÄ ETANA

Viikko todistaa harjoittelun käynnistyneen. Kahden kuukauden määrällisesti vähäinen harjoittelu kuitenkin tuntuu juoksussa eräänlaisena nihkeytenä.
Jari Tompon lanseeraama termi "nihkeä vääntäminen" kuvaa etanansyönnin lisäksi juoksijan etenemistä ja miksei myös tarpeen vaatiessa polulta poikkeamista... Itse kuvaisin oloani nihkeän epävarmaksi. Harjoittelun tässä vaiheessa on vain juostava päivästä toiseen.
Kuluneella viikolla kävin kataboliassa vasta lauantaina ja sunnuntaina. Tällä tarkoitan palautumattomilla lihaksilla juoksua. Lauantaina sitä tuli kaksi kilometriä ja sunnuntaina kolme. Kysehän on lihasten totuttamisesta ns. tyhjempinä toimimiseen.
Hieronnalla oli ratkaiseva merkitys viikon onnistumiseen. Selkä- ja takareisivaivat olisivat deletoineet koko homman ilman käsittelyä. Loppuviikosta oli havaittavissa ilahduttavaa elastisuuden palautumista.

Matkalla vanhankaupungin lahdelle.

 LOKAKUUN KILOMETRIT

juoksua 199 km - 19 lepopäivää (kävelyä ei lasketa) - 25 tuntia ja 47 minuuttia.

Vuosikilometrit marraskuun alussa 3196 km.

Merituuli huuhtoo fyysisen kuonan lisäksi myös henkistä kuonaa pois.

Kaupunkiluontoa.

SALVE

Syömiseen hyvin on Helsingin Hietalahdessa oiva paikka, ravintola Salve. Sen historia juontaa 1920-luvulta merimieskapakan ajoilta ja sisustus on vieläkin osittain alkuperäinen. Salvessa ovat viihtyneet herrat Goodman ja Salmi sekä Holkeri, joka pääministeriaikoinaan kävi verkkareissa kesken lenkin syömässä Salven kuuluisia silakoita.
Eteeni Salvessa sain Salven Pannun, joka ei aikoinaan jättänyt merimiehiäkään nälkäiseksi - saati sitten minua. Ultramiehenä niittasin vielä suklaakakkua jäätelöllä ja tietenkin nestemäiset refreshmentit ennen ja jälkeen.
Kävellesämme Fredaa Kirsin kanssa kohti metroa totesimme syöneemme erittäin hyvin. Rentoutuminen kesken harjoitusten tekee erittäin hyvää jatkoa ajatellen.