Joku saattaa ajatella, että ylläolevasta kuvasta puuttuu jotakin. Ei puutu. Kuvassa on kaikki mitä siinä kuvanottohetkessä oli. Siihen ei saa lisätä, eikä poistaa mitään. Täydellinen hetki luonnossa, tauko metsästysretkellä.
Joku saattaa kaivata kuvaan jotakin. Metsästäjiä tai saaliita. Joku saattaa tulkita kuvaa niin, että metsästäjät eivät halunneet tulla kuvatuksi, tai että saalista ei saatu. Nämä ovat tulkitsijan mielessä syntyviä harhoja, ajatuksia, joita meidän jokaisen mieli tuottaa lakkaamatta.
Ihmiset tulevat yleensä hyvin vihaisiksi, jos heitä kutsutaan harhaisiksi. Sana kuvaa suomenkielessä myös mielen sairautta. Mutta mikä on sairautta ja mikä ei, kun mieltä mietitään? Ylläolevaa kuvaa tulkitseva saattaa kuvitella näkemänsä perusteella monenlaista. Muodostaa mielikuvia minun elämästäni, koska kuva on minun blogissani ja minä tässä kirjoitan.
Meillä kaikilla on taipumus kuvitella asioita mielessämme. Kaikkein surkeinta se on silloin, jos se johtaa elämään, jossa kuvittelija ei koskaan tullut olleeksi paikalla. Esimerkkinä voisi käyttää ahkerasti työtä tekevää ihmistä, joka on päättänyt, että sitten kun hän jää eläkkeelle, niin sitten. Sitten kun hän jää eläkkeelle, niin hän sairastuu ja kuolee. Mitään "sitten" ei koskaan tapahtunut. Hänen hetkensä menivät, menneisyys meni ja tulevaisuutta ei koskaan tullut sellaisena kuin hän sen kuvitteli. Ehkä hän tuli eläneeksi harhassa koko elämänsä saamatta nauttia työnsä tuloksista. Usein tällaiset ihmiset nauttivat työnteosta, se on heille koko elämä. Ei siinä mitään, siinähän painatte. Mutta älkää kuvitelko, että sitten. Sitä "sitten" ei välttämättä koskaan tule.
Mitä sitten?
Sitä vaan, että oletteko ihan varmoja valinnoistanne. Olisi hyvin järkyttävää joutua myöntämään itselleen, että ainutkertainen elämä tuli painettua läpi pysähtymättä kertaakaan. Surkeimpana yksinäisenä hetkenä saattaa syntyä oivallus: voi kun olisin hiukan osannut hellittää, niin olisin ehtinyt tehdä sitä tai tätä. Eihän vaan niin?
 |
| Ruijankurua. |
Surkeaa ovat myös yhteiset harhat. Ihminen luulee voivansa vaikuttaa vaikkapa ilmastonmuutokseen teoillaan. Eittämättä näin on, mutta mihin vedetään raja? Tuuliturbiineja rakennetaan, mutta ei puhuta niiden vaihteistoöljyistä tai lapamateriaaleista mitään. Luodaan harha puhtaasta, ilmaisesta energiasta, joka ei kuormita ympäristöä. Tai ostetaan sähköauto ja unohdetaan akkumalmia kaivoksissa louhivat pikkupojat. Hoidetaan ongelma pois samalla tavalla kuin se hoidettiin hiekkalaatikolla pienenä: tehdään sortuneen tilalle uusi kakku ja tehdessä toivotaan, ettei siitä tulisi pahaa. Samasta hiekasta, jonka lopulta tuuli pöllyttää silmiin, ja sitten on aika itkeä.
Mitä sitten?
Sitäkin, että on helppo kieltää väite jota ei ole "todistettu" oikeaksi. Tällainen väite on esimerkiksi, että media on vasemmistolainen. Ei toki koko Suomen mediakenttä, mutta kylläkin Yle.
Kieltämällä väite ja vaatimalla todisteita harhaudutaan itse asiasta pois. Yllämainitussa tapauksessa siitä, että meihin pyritään vaikuttamaan Ylen taholta jatkuvasti luomalla stereotypiaa "yhteisestä", riippumattomasta mediasta. Vaikuttamisella pyritään osoitamaan, että on olemassa tiettyjä yhteisiä moraalisääntöjä esimerkiksi vähemmistöihin suhtautumisessa. Kun eletään reaalielämää, näin ei ole. Eikä tule.
Ihminen on luotu selviäään hengissä läpi elämänsä. Tässä prosessissa aina jollekin matkan varrella tulee paha mieli ja pissat housuihin.
Eräs tuttava kertoi norjalaisen päiväkodin päivästä: "Ensin päiväkotilapset hiihtivät 3 kilometriä tunturimajalle. Sitten ohjaajat (päiväkodin tädit ja sedät) tekivät heille hyppyrimäen lumesta. Lapset laskivat koko päivän mäkeä. Toki söivät ja lepäsivät välillä. Sitten he hiihtivät takaisin tienvarteen. Normaali päiväkotipäivä.
Edelläkerrotun perusteella voi miettiä miksi meille Suomeen ei kasva urheilijoita. Tasapäistämisen jälkeen ei synny voittamisen ja kilpailemisen halua, liikkumattomuus lapsena heijastuu aikuisikään ja vanhuuteen.
Suurin osa ihmisistä pitää minua pelkästään ultrajuoksijana. Kuten kaikki muutkin ihmiset, saatan olla paljon muutakin. Vai kuvitteletteko, että juoksen elämäni loppuun asti läpi uuvuttavia ultrakilpailuja? Minä en ole koskaan kuvitellut juoksevani kilpaa loppuun asti. Vuosien varrella olen kylläkin vakuuttanut juoksevani loppuun asti omaksi ilokseni. Aina silloin tällöin tämä tuntuu kyseenalaiselta.
Pidän huvittavina ihmisiä, jotka kertovat ultra-uransa lopettamisesta juhlallisesti. Parin vuoden tauon jälkeen he ovat taas siellä, kehää kiertämässä! Minä olen sanonut lopettavani kilpailemisen viimeistään kun olen 66-vuotias. Tämäkin tuntuu aina silloin tällöin kyseenalaiselta.
Kilpailu ei johda mihinkään hyvään, ei missään asiassa. Kilpailun voi voittaa vain yksi, maalintulohetkellä hän oli paras osallistujista. Hetki on lyhyt. Entä sen jälkeen? Tässä on raju ristiriita ylläolevaan päiväkotiesimerkkiin. Siksi tulee, miksi itsensä kehittää. Sitä saa, mitä tilaa.
Useimmat ihmiset kertovat muuttavansa elämäänsä perusteellisesti. Minäkin olen käyttänyt sanaa "elämänmuutos" Lappiin kotiutumisen yhteydessä. Tosiasiassa elämäni ei ole muuttunut mihinkään sen jälkeen kun pääsin ulos syöpäosastolta. Jokainen päivä on edelleen lahja. Parasta siinä on nykyisin lappilainen ilmaus aamulla herätessä: mihkä sitä tänään alkas? Harha vapaudesta.
Mielen vapaus on harha sekin. Ihminen on vapaa vain silloin kun saa mielensä hiljaiseksi. Täydellisestä tyhjyydestä ei puutu mitään, eikä siihen voi lisätä mitään. Ilman ainoatakaan ajatusta on täydellisesti läsnä. Yksikin ajatus, ja ollaan eksyksissä!
Voitte kuvitella minut istumaan ensimmäisessä kuvassa makaavan kelon rungolle kädessäni kuksa täynnä kahvia. Voitte kuvitella minun samalla katselevan järvelle, jonka vain tarkkasilmäisimmät ensimmäisestä kuvasta löytävät. Mutta ette voi kuvitella mitään mitä siinä istuessani ajattelin, koska en ajatellut mitään. Näin todella saattoi käydä. Hetkittäin. Ja jos jotakin mieleeni tuli, niin päästin sen menemään samantien.
Miksi kerätä turhia harhoja mieleensä pyörimään?
Ruijankurua.
Muuttaessaan elämäänsä ihmiset eivät useinkaan luovu juuri mistään vanhasta. Päinvastoin! He keräävät elämäänsä aina vain lisää ja lopulta uupuvat taakkansa alle.
On täysin turha kuvitella voivansa paremmin, jos ei rajoita toimintaansa mitenkään. Kun rajoittaa toimintaansa, jotakin uutta voi tulla tilalle. Kun erottelee asioita liiaksi ja sitten yrittää tehdä ne jossain tietyssä järjestyksessä, lopulta huomaa, että aika ei riitä kaikkeen. On parempi olla erottelematta ja pelkästään tehdä asioita. Voi olla, että huomennakin voi olla mahdollisuus jatkaa.
Eräs ystäväni varoitti minua vuosia sitten menemästä liian pitkälle zeniläisyyteen. Varoituksen taustalla oli eittämättä henkilön luja uskonnollinen vakaumus. Vuosien vierittyä voin vakuuttaa: zenissä vasta uskoa tarvitaankin! On oltava luja luottamus omaan alkuluontoon, omaan mieleen. Ei ole muuta tietä. Omaa mielenrauhaa ei voi ulkoistaa, mutta sen voi löytää itse.
Ystäväni varoitus lähtee todennäköisesti Jumalasta. Useissa uskonnoissa mainitaan mietiskelyn yhteydessä, ettei mietiskely saisi suuntautua omaan itseen, vaan Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Voisin kysyä, että jos Jumala on meissä kaikissa, niin miksi pitää sitten suunnata mietiskely pois itsestä? Tähän joku voi vastata, että tekee hyvää asettua muiden asemaan. Toki, mutta auttaakseen muita, on ensin autettava itseään. Jos tähän menee yksi elämä, niin seuraavassa sitten on muiden vuoro.
Todellisuudessa olen tehnyt auttajan työtä esimerkiksi vammaisten lasten kanssa. Tästä opin, että pitää itse olla kunnossa, myös henkisesti, kyetäkseen auttamaan muita. Valitettavasti näin ei aina ollut, ei minulla ja monella muullakaan. Voi olla, että yritykseni ja muiden yritykset riittivät. Tai sitten eivät. Jokatapauksessa omaa vuoroa tai muiden vuoroa ei pidä jäädä odottelemaan.
Minä en koskaan mene liian pitkälle minkään kanssa. Tyytyväisyys koettuun elämään syntyy rajallisuuden hyväksymisestä. Ultrajuoksussa jatkuva itsensä ylittäminen johtaa lopulta täydelliseen liikkumattomuuteen. Rollaattorilla ja kainalosauvoilla juoksukilpailuja kiertävät haluavat ilmeisesti lähteä lenkkikengät jalassa. On olemassa tyylikkäämpiäkin vaihtoehtoja.
Kirjoitusnurkkaukseni sivuseinällä on "opettajani" Shunryu Suzukin vastaus oppilaalleen, joka täynnä tunnetta, itkien pyysi vastausta kysymykseensä : "Miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä?"
Vastaus oli: "Ei mitään syytä."
Kyetäksenne ymmärtämään tämän, teidän ei tule yrittää ymmärtää tätä.
Jos ette ymmärrä, mitä haluan tällä koko kirjoituksella sanoa, teidän ei tule kysyä sitä minulta.
Kysykää itseltänne.
Kuva on Nellimin päätieltä kohti Uuttuperää.
VIIKOT 36 - 37
Ma- Lepo
Ti- Asvaltilla päätiellä 10,30 km - 1.08.
Ke- Lepo
To- Poluilla ja ilman polkua vaaroilla 10,01 km - 1.29.
Pe- Vaellus / sorsastus 6,48 km - 1.39 liikkeelläoloaika
La- Lepo
Su- Vaellus / kalastus louhikkoisessa Ruijankurussa 4,89 km - 1.42 liikkeelläoloaika. Nousua tuli 219 metriä.
Yhteensä juoksua 20,32 km
Ma- Läskipyörällä asialla Haapakurussa 11,15 km - 1.03. Asia: pyy, ei pivossa.
Ti- Kanalinnunmetsästys kantaen kahta asetta 16,03 km - 4.31 liikkeelläoloaika.
Ke- Lepo
To- Kanalinnunmetsästys vaikeassa maastossa 4,10 km - 1.28 liikkeelläoloaika.
Läskipyörällä Kirsin kanssa 10,91 km - 46 minuuttia.
Pe- Kanalinnunmetsästys 2,17 km - 43 minuuttia liikkeelläoloaika.
La- Lepo
Su- Asvalttia ja hiekkaa Juha Kemiläisen kanssa 23,55 km - 2.46. Näytin maisemia yli 900 maratonin miehelle.
Yhteensä juoksua 23,55 km.
Minä ja yli 900 maratonin mies Juha Kemiläinen kuvassa vasemmalla.
Juha otti tuntumaa Kaitavaaran nousuun.
Joskus mietin mitä hyötyä tästä kirjoittamisesta on. Jätän sen teidän arvioitavaksenne.
