ENEMMÄN KUIN TUHAT SANAA

Verkoilla polvillaan luonnon edessä pyytämässä.

 

Alunperin olin päättänyt, että tämän blogin otsikko on: Merkityksellinen asia. Ryhtyessäni kirjoittamaan otsikoksi tuli: Enemmän kuin tuhat sanaa. Minä kirjoitan kirjani kuvista joita näen, blogi on erilainen tilanne. Erilaisesta tilanteesta huolimatta huomaan keskittyväni blogitekstiin nykyisin tarkemmin.

    Keskittymiseen vaikuttavat ystäväni, kirjailija Seppo Saraspään ja ystäväni, kirjailija Sami Liuhdon sanat: toisen kirjan jälkeen alat käyttämään sanaa kirjailija. Toisen kirjani käsikirjoitus makaa tässä työpöydälläni. Sen olen käynyt läpi Sepon kanssa ensimmäisen kerran. Viikon päästä kustannustoimittajani, Sami Liuhto, saa viimeistellyn tiedoston. Kolmatta kirjaa on sata liuskaa valmiina. Ehkä se on menoa nyt. Aika luopua. Ultrajuoksija, kirjoittaja ja korpifilosofi. Ultrajuoksija ja kirjailija. Kirjailija ja ultrajuoksija? Ei minusta filosofiksi ole.

Aamuviisi, kahvi ja käsikirjoitus - lanka palaa.

 

Edellisestä blogipäivityksestä on kolmisen viikkoa. Hieman poden huonoa omatuntoa teitä, arvoisat lukijat, kohtaan. Pidempään blogiani lukevat ovat tottuneet, että vedän henkeä kilpailujen jälkeen hiljaisuudessa.

    Palasimme reilun seitsemänkymmenen kilometrin kelkkaretkeltä Kessin erämaasta Kirsin kanssa, ennenkuin ryhdyin kirjoittamaan tätä. Upea keväinen Lapin aurinko! Aamulla 27 pakkasta ja päivällä viisi astetta pakkasta. Hiljainen erämaa tyynnyttää.

Tauko.

Kirsi, taustalla Vasikkaselkä alkaa.

 

Viimeisen kolmen viikon aikana olen lähinnä levännyt ja verkkokalastanut. Nauttinut Lapin kevätttalvesta ja viimeistellyt toista kirjaani. Juossut pari kevyttä lenkkiä, hiihtänyt pari kertaa ja kävellyt muutaman kerran tunnin verran kerrallaan.

Verkko on koettava kelistä huolimatta.

 

Kolmas mummoni Leena ja kolmas vaarini Ahti olivat vierainamme. Perinteisesti ohjelmassa oli pilkkimistä ja mukavaa yhdessä seurustelua. Tällä kertaa vein kokeneet aivan uuden rajavyöhykkeen reunalle salaisimmille ison ahvenen järville ja muille kirveenkoskemattomille eräseuduille. On huikaiseva kokemus istua pilkillä ja katsella Venäjän rajavartiotornia rajantakaisen vaaran päällä. Maisemien katselu, tulilla istuminen ja rauhoittuminen on saalista tärkeämpää.

Kallis lasti, pulkan ja reen ohjaamon yhdistelmä.

Elämänkokemusta.

 

Olen asunut Nellimissä nyt yli seitsemän vuotta ja nähnyt tänä aikana valtavasti vaivaa erämaassa liikkumiseen. Olen opetellut lukemaan talvista maastoa, tutkinut ikiaikaisia kulkureittejä ja etenkin opetellut ymmärtämään erilaista lunta eri tilanteissa. Oleellisena osana tähän on kuulunut moottorikelkkailutaitojen ja välineiden kehittäminen.

    Tällä hetkellä kalustomme on enemmän kuin kunnossa. Meillä on kaksi käytettynä ostettua kapeatelaista, etenemiskykyistä kelkkaa. Kirsillä Ski-Doo Summit 600HO E-tec ja minulla Lynx 49 Ranger 900 Ace Pro. Kolmen vuoden etsintä päättyi osaltani perjantaina. Vihdoin löysin riittävän hienon, käytetyn yksilön nelitahtirangerista.

Hulluntuhti ja 49 Ranger.

 

Kirsin kelkkaan on tehty ennakoiva koneremontti, vaihdettu telamatto ja asennettu lisäjäähdytin. Viimeisenä asennuksena vaihdoin siihen lauantaina säädettävän ohjaustangon korokepalan, jotta Kirsin ajoasento saatiin rennoksi ja seisten ajaminen oikeisiin kulmiin. Tulevaisuudessa on listalla vielä iskunvaimentimien vaihto parempiin.

Kädessäni oleva vanha pala oli liian korkea. Ylämuovi avattu, mittaristo, kaasuvaijeri ja liittimet irti. Tanko irrotettu.

Uusi asennettuna, säätö alimmillaan. Kuva edestä tuulilasin läpi.

 

Molemmissa kelkoissamme on luonnollisesti tavaraboksit, erikoiskorkeat tuulilasit, kädenlämmittimet, lisäpohjapanssarit, raapijat jääkelejä varten ja levennetyt suksimuovit. Omassani on lisäksi lämmitettävä puhelinkotelo latauksella. Varastossa on myös epäsymmetriset suksimuovit vähän tiukemmissa suksissa, jos vieraamme haluavat urheilla viistorinteissä. Toistaiseksi kelkkaileville vieraille on riittänyt lumilapio, jota itsekin vielä joskus tarvitsemme kun menee pitkäksi...

Paluu kylästä. Kylmä Peskanlahdella. Moottorikelkka on meille kulkuneuvo, autonkin korvike.

Siellä jossakin.

Vaaran takana kieli vaihtuu ja vapaus loppuu.

 

Minulta on kysytty, olenko lopettanut ultrajuoksun. Vastaus on: en ole.

    Pelkkä juokseminen ei riitä mihinkään sellaisenaan, mutta sen tarjoama keino hiljentää mielensä, meditoida juosten ja palata omaan alkuluontooni on minulle erittäin merkityksellinen.

    Blogeissani on välillä paljon kuvia, kirjoissani ei toistaiseksi yhtään. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kuvaton kirja vielä enemmän: se antaa lukijalle mahdollisuuden nähdä omat kuvansa. Ja juuri tähän seuraavassa kirjassani pyrin. Jos kaikki menee hyvin, kirja ilmestyy jouluksi.

Perinteistä, hidasta hiihtoa.

Kun on kaksikymmentäseitsemän astetta pakkasta ja polvistun verkkoavannolle pyytämään kalaa luonnolta, olen lähimpänä omaa alkuluontoani.

PÄÄTTYMÄTÖN KEHÄ - ENDURANCE 24h

Ennen starttia.

 

Kuvat Petteri Jokela, Kirsi Martikainen ja Sami Liuhto.

 

PÄÄTTYMÄTÖN KEHÄ

On kulunut vajaa viikko Endurance 24h kilpailusta. Istun kodinhoitohuoneen puusta tekemälläni sinisellä penkillä ja tuijotan Hokan ATR 5- goretexkenkiä. Juoksukenkiä. Vain takki ja kengät puuttuvat. Korvissani kuulokkeissa soi Tanita Tikaramin Twist in My Sorbiety. Koen hirvittävän voimakkaan dejavu´n, tulee tarve kirjoittaa novelli päässäni pyörivistä asioista, mutta annan periksi ja kuuliaisesti sidon nauhat kiinni. 

    Yöllä on satanut paljon lunta. Ennen lenkkiä aamulla olen tehnyt puolitoista tuntia lumitöitä. Käteni ovat kipeät rantapolun esiinkaivamisesta ja polun päässä olevan jokirannan avannon aukihakkaamisesta. Poissaollessamme on pyryttänyt. Tämän siitä saa, kun manaa koko alkutalven, että ei ole moottorikelkan maton alle pöllytettävää. Nyt on.

 

Ennen lenkkivaatteiden pukemista join kahvia ja katselin epäuskoisena etupihan koivussa istuvaa taviokuurnaa. Joko nyt on Lapin kevät alkanut, viideskymmenesyhdeksäs kevät minun silmieni edessä. 

    Tein voileivän ja söin palan pitkoa. Paljon sokeria ja maitoa kahviin. Viisikymmentäkuusi vuotta sitten Mumppa laittoi sinivalkoiseen fajanssimukiin kahvia, sokeria, täysmaitoa ja pullanpaloja. Opetti minut juomaan kahvia. Muki tuntui pikkupojan kädessä painavalta, tarvittiin molemmat kädet. Nyt muki on Kirsin posliinimaalauskurssilla maalaama mustavalkoinen ja kevyt kädessä, mutta kahvihetken pysähdys ajassa edelleen läsnä.

Kappaleen Twist in My Sobriety sanomasta ollaan montaa mieltä. Sobriety on raittius, mutta se voidaan kääntää myös henkiseksi selväjärkisyydeksi. Istuessani kodinhoitohuoneen penkillä koen henkistä haurautta. Vanha tuttu paini on käynnistynyt. Huonosti menneen kilpailun jälkeen mieli tarjoilee erilaisia vaihtoehtoja jatkaa loputonta ultrajuoksun kehää.

    Kehänkiertäjän testamentti - mikä se on? Olen aiemmin kirjoittanut erään Unkarin kuuden päivän juoksun jälkeen tuolla otsikolla. Istun sinisellä penkillä ja kamppailen pahoinvointia vastaan. Pahoinvointi on kaksisuuntainen. Jokainen solu kehossani huutaa juoksemista, on pakko juosta, jos aikoo palautua normaaliksi ultran jälkeen. Toisesta suunnasta katsottuna olen väsynyt. Kylläinen. Addiktio, josta olen luullut päässeeni eroon, on silti voimakkaampi kuin aikoihin. Tiedän menettäväni henkeni, jos en liiku. Kolmenkymmenen vuoden aikana liikkumiseen opetettu keho ja etenkin sydän eivät kestä paikallaanoloa. Mieli sentään kestää.

    Nöyrryn ovesta ulos. Askelmittarini näyttää tässä vaiheessa päivää jo yli 7000 askelta. Yli kymmenentuhatta askelta, niin ihminen on aktiivinen. Tämä on 7,1 kilometriä keskimääräisellä 71 cm askeleella. Entäpä ultran jälkeen? En laske.

    Vuodet ovat opettaneet malttia. Harkintaa. Kilpailun jälkeen annan kehon ja mielen tasaantua. Mielessäni pyörii ilmoittautuminen Kokkolan 24-tunnin kilpailuun syntymäpäivänäni toukokuussa. Vain pieni hipaisu hiirellä ja enter. Kehä jatkuisi. En tee sitä. Vielä. Ehkä enää koskaan.

    Juostuani pari kilometriä pysäytän kellon ja kahlaan metsään yli metriseen kinokseen poronjäljissä. Pudotan housut alas ja asioin. Paperia ei tarvita, onhan lunta. Palaan tielle ja jatkan valkoisten hankien keskellä eteenpäin.

    Juoksen reilun kymmenen kilometriä. Palatessani tarkistan kylätalolta lähtevien hiihtolatujen kunnon. Eilen hiihdin kymmenen kilometriä ja mono painoi vasenta akillesta. Vasen akilles on ollut kireä kuukauden. Huvittavinta on, että 24-tunnin kilpailun jälkeen se ei ollut lainkaan kireä tai kipeä. Olen sitä mihin olen itseni harjoittanut, juoksukone. Hidas mutta kestävä.

    Suihkun jälkeen aloitan laittamaan ruokaa. Kirsillä on pitkä työpäivä. Hän soittaa Saariselältä. Joku mummeli on ajanut automaattivaihteisen vuokrahybridin ojaan. Kirsi kysyy vinkkejä miten auto ajamalla saataisiin ojasta pois, kyydissä on seniili isoisä ja pieni lastenlapsi, sekä hirmuisesti tavaraa. Neuvon yrittämään ilman luistonestoa, rattia käännellen, pyöränurien reunoista pitoa hakien.

    Katsoessani naisten kolmenkymmenen kilometrin MM-hiihdon haastatteluissa Krista Pärmäkosken yritystä selviytyä murtumatta toimittajan kysymyksistä samaistun Kristan kasvoilta näkyviin tunteisiin voimakkaasti.

    Kilpailemisen lopettaminen on vaikeaa. Erittäin vaikeaa.

    Turha yrittää selittää sille, joka ei ole yrittänyt antaa kaikkea. Aivan kaikkea.

    Juoksemisen lopettaminen on minulle kuolemantuomio, sen jatkaminen elinkautinen.

    Armahdusta ei ole.

 

Zen.

 

ENDURANCE 24h

Lähdin halliin erittäin tympääntyneenä kilpailemiseen, tulosten parantamiseen. Tiesin jo vuoden 2009 kokemusten perusteella radan olevan kova ja että halli on lämmin. Hauskaa on, että jos istuu radan vieressä tuolilla ja 130 henkilöä kiertää juosten rataa, lattia voblaa. Notkuu, antaa periksi, johtaa tärinää koko halli.

    Kilpailu oli hyvin ja selkeästi järjestetty. Laktoosittoman maidon ja sokerin puuttuminen huoltopöydästä osoittaa, että elämme edelleen kovia aikoja. Järjestäjien tarjoama ruokailurytmi pastojen ja aamupuuron osalta on moitteeton. (19.00, 01.00 ja aamulla puuroa 07.00) Juomahuolto moitteeton. (Tailwind urheilujuomana ja muut päälle.)

    Juoksu sujui hyvin kello kahteentoista asti yöllä. Kilometrejä oli silloin koossa 94. Söin pastaa kasviskastikkeella kello noin 01.00. Sitten pahoinvointi alkoi. En työntänyt sormia kurkkuun, vaan kärsin ja pidin muutaman tauon. Selvää on, että kun ei saa syötyä, ei sitten enää jaksa. Aamukahdeksan jälkeen olo parani ja loppu tuli kohtuullisesti.

    Olen kiitollinen Sami Liuhdolle ja Kirsille huollosta sekä kannustuksesta. Olen myös heille pahoillani, etten pystynyt parempaan.

    Merkittävää on, että samanlaista pahoinvointia kokivat Milka Rajala, Ville Niemenmaa ja Tomi Ronkainen. Milka ja Ville söivät myös kasvispastaa, Tomista en tiedä.

    Aloitin juoksun kuuden päivän rytmillä, sitten kiristin - reilun viisikymmentä kilometriä ensimmäiseen kuuteen tuntiin. Tämän jälkeen hidastin, mutta nostin sitten taas vauhtia ennen puoltayötä. Kokemukseni mukaan tämä vaihtelu auttaa jalkojani kestämään. Liian hidas alku tukkii koko kehon, myös selän kovalla radalla vaikka suuntaa vaihdetaan kuuden tunnin välein.

    Olen juossut ulkona 177 km 24 tunnissa. Ei ole mitään järkeä lähteä liian hiljaa tai suomalaisittain "katsomaan mihin kunto riittää". Kilpaileminen ja "katseleminen" ovat aivan eri asioita.

    Minulla on erittäin suuret vaatimukset sille, miltä näytän juostessani. En halua muuttua vinoon taipuvaksi, lihaksettomaksi luurangoksi. Enkä pallomahaa mukanaan raahaavaksi epäurheilijaksi. Nyt painoa oli viitisen kiloa kilpailuun liikaa. (Olen 183 cm ja oikea kilpailupaino on 77 - 83 kg, nyt 87 kg) Tiedän useita entisiä ultraurheilijoita, jotka lopetettuaan ovat lihoneet muodottomiksi palloiksi, myös ajatustensa osalta. Syöminen on kivaa mutta ei se sentään niin kivaa ole, että olisi varaa turvota omaan mahdottomuuteensa. Näillä vaatimuksilla korostan itselleni sisäisen ja ulkoisen maailman kohtaamista. Olen mieluummin ryhdikäs ja suora. 

    Huomautan tässä heti, että en kritisoi kenenkään muun painoa kuin omaani, jokainen kantaa kehonsa itse. On siis turha uhriutua kommenttikenttiin, että mollaan lihavia. Olen ennenkin todennut, että minusta miehen tulee nähdä lepotilassa olevan kullinsa, kun hän painaa leukansa rintaan. Ilman peiliä siis.

    Lopputulokseen 140,41 km olen kaikkea muuta kuin tyytyväinen. En ole pettynyt vaan tyytymätön kehoni toimintaan. Jalkojen kestävyyteen, kuntoon ja osittain mieleeni kilpailun aikana olen tyytyväinen. Kunnon osalta jopa yllättynyt. Kehon toimintaa vaikeutti pitkien lenkkien puute alkuvuodesta. Tämä johtui motivaatio-ongelmista tai eräänlaisesta "liiallisen kylläisyyden tunteesta". Toisaalta kun yritin nostaa kilometrit normaaleihin yli 500 kilometrin kuukausiin johtaviin määriin, aloin voida huonosti.

    Ja minä en halua voida huonosti.

    Tuloksia saadaan harjoittelemalla. Ultrajuoksijalle ei riitä kympin lenkit silloin tällöin tai muu pikkupelleily. Jalat, keho ja pää saadaan kestämään juoksemalla pitkiä lenkkejä, myös huonoilla keleillä, väsyneenä ja erilaisten huolten painamana.

 

TULEVAISUUS

Ultrajuoksussa paluu alkuperäiseen on monelle täysin vieras käsite. Täyttäessäni kuusikymmentä vuotta saatan tarjota kaikille mahdollisuuden Nellimissä tehdä se kanssani tai ilman minua.

    Alkuperäisessä ultrajuoksussa on puhtaimmillaan kysymys omasta halusta ylittää itsensä ja tehdä matka määrättyyn loppuun asti. Matkalla joutuu kamppailemaan väsymyksen, toivottomuuden, mutta etenkin ahneuden ja oman egon kanssa. On pakko pystyä vastaamaan kysymykseen: miksi juoksen, miksi jatkan eteenpäin.

    Alkuperäisessä ultrajuoksussa ei ole organisaatiota tukemassa, on huolehdittava itse itsestään. Yhteisöllisyys korostuu toisten tukemisessa ja alati muuttuvan, kuluvan ajan ymmärryksessä.

    Täytän kuusikymmentä 21.5.2024. Jos Nellimissä ensi vuonna juostaan, tehdään se heinä- ja elokuussa.

     NEC PLUS ULTRA - tästä ei edemmäs

    62 päivää - matka noin 5208 kilometriä.

Jos Nec Plus Ultra standardisoidaan, on se maailman pisin juoksukilpailu.

Monella alkaa raksutus päässä, kun näkee nuo lihavoidut numerot. En kaipaa kysymyksiä enkä taivasteluja. Ne piirtää mukana, kellä on liitua - aivan kuten kymmenen vuotta sitten, kun juoksin Suomen halki tuhat mailia.

Pesupoika.

Hetki ennen lähtöä - mieli tyhjäksi.

Usein kysytään ultrakilpailuun lähestymisestä. Laitan tähän poikkeuksellisesti näkyviin koko viikon. Yksilöity liikkumiseni kiinnostuneille näkyy Stravassa, sinne rekisteröityminen ei maksa mitään ja on turvallista. Stravan sovellusta voi käyttää myös pelkällä puhelimella, urheilukelloa ei tarvita.

VIIKKO 8.

Ma- 10,44 km - 1.12. Hämeenkyrössä kävelyteitä.

Ti- Lepo, autoilua Helsinkiin.

Ke- Kävelyä Kirsin kanssa 4,10 km - 56 min. Stadissa (Helsinki).

To- 13,13 km - 1.32 Sami Liuhdon kanssa lumipyryssä Itä-Helsingissä. Itähelsinki kirjoitetaan aina isolla, koska Kirsi syntyi siellä.

Pe- 5,01 km - 40 min. Ravistelua Rastilassa.

La- Su- Endurance 24h kilpailu Esport Arenalla 140,41 km - 24 tuntia.

Koko viikko 169 km - 27:24

Huomattavaa on, että juoksumääräni ennen kilpailua oli vaatimaton minun mittapuullani. Ultrajuoksijan jalat eivät kestä juoksemista ellei ultrajuoksija juokse. Pidin siis virettä yllä jatkuvasti. Juoksuvire ei pysy yllä hiihtämällä, polkupyöräilemällä tai lepäämällä vaan juoksemalla vähän - vähemmän kuin harjoitellessa.

Laitan tähän myös kilpailun jälkeisen viikon.

VIIKKO 9. 

Ma- Lepo, autoilu Jyväskylään, istuminen turvotti jalkoja. Sauna, ruokaa, viiniä ja ystäviä.

Ti- Lepo, autoilu Ouluun, istuminen turvotti jalkoja jo vähemmän.

Ke- Aamukävely Oulussa Kirsin kanssa 2,31 km - 31 min.  Jalat juoksukykyiset. Autoilu kotiin. Sauna. Matkustusväsymys.

To- Lepo, lumityöt, pyykinpesua. Kirsin auton katsastus. Väsynyt.

Pe- Perinteinen hiihto illalla 10,33 km - 1.08. Päivällä matkailuauton pesu ja siivous.

La- 10,33 - 1.13 tiellä. Lumitöitä. Väsynyt.

Su- Liukulumikenkäily Kirsin kanssa 3,94 km - 1.16. Normaali olo lukuunottamatta aamun päänsärkyä. (ei alkoholista)

Juoksua 10,3 km - 1:03

 

Erityiskiitos Petteri Jokelalle hienoista kuvista!