MIKSI JUOKSEN?

 

HARJOITTELUNI VIIKOLLA 51.

Ma- Siikajärventie 16,02 km - 1.50. Pakkasta - 15.

Ti- Talvipolku 10,13 km - 1.20. Kävelyä Kirsin kanssa 2,72 km - 41 min.

Ke- Juoksumatolla 20,20 km - 2.17.

To- Hiihtoa pururadalla 10,38 km - 1.10. Kylmä!

Pe- Kävelyä Kirsin kanssa 2,30 km - 32 min. Juoksumatolla 9,99 km - 1.00. Viimeinen kilometri 4.35.

La- Kävelyä Kirsin kanssa 5,90 km - 1.20. Asvaltilla 10,11 km - 1.07. Pakkasta -20 astetta ja pohjoisvirtaus. Erittäin kylmä.

Su- juoksumatolla 10,10 km - 1.10. Ei motivoitunut mutta silti. Hyvä fiilis jälkeenpäin.

Yhteensä juoksua 76,5 km - 9:08.

Hyvä viikko. Harjoittelun on tarkoitus kehittää, ei esittää. Kuormitusta on pakko säätää, kun ei mene tuottavasti enempää niin tyydytään tähän.

 

MIKSI JUOKSEN?

Juokseminen on minulle vain tapa liikkua, juosten näkee ympäröivää maisemaa enemmän yhtä aikayksikköä kohden kuin kävellen. Juostessa ei tarvita apuvälineitä liikkumiseen, pelkät vaatteet ja kengät riittävät useimmiten.

Olen harjoitellut juoksemista kauan ja olen hyvä siinä harjoituksen tuloksena. En ole enää kovin nopea mutta pystyn tarvittaessa juoksemaan kauemmas kuin useimmat ikäiseni.

Juokseminen pitää kunnossa. Hapenotto ja jaksaminen paranevat. Miehenä tykkään nähdä kyrpäni ilman, että täytyy vetää vatsaa sisään. Kyrpä myös tarvittaessa pelaa paremmin, kun veri ja happi kulkevat.

Ikuisena pikkupoikana on mukavaa. Pystyn edelleen juoksemaan maastossa yli kivien, kantojen ja kaatuneiden puiden. Pysyn juosten paremmin pystyssä kuin kävellen.

Juokseminen on minulle hyvin henkilökohtaista aikaa. Jaan sitä myös mielelläni niiden kanssa, jotka pystyvät juoksemaan ja haluavat kehittyä juoksijoina ja mahdollisesti myös ihmisinä. Tästä hyvä esimerkki tänä vuonna oli juoksu läpi Kevon kanjonin Janin kanssa.

Juostessa olen kuningas. Minä päätän minne juoksen ja kuinka kovaa. Jos en jaksa tai pääse perille, niin yritän myöhemmin uudelleen. Teen töitä sen eteen. "Ne tekee töitä sen eteen." "Se" on tässä kunto ja kunnon säilyminen. Sohvalla osaa jokainen maata ja syödä itsensä palloksi, eri lukunsa on yrittää parhaansa vaikka ei yhtään huvita. Niin kauan yritän parhaani, kun harjoituksen jälkeinen olo on parempi kuin ennen harjoitusta. Etenkin henkisesti.

Juokseminen haastavissa olosuhteissa, luonnon armoilla tekee nöyräksi. Kysyn lupaa mennä, kokea.

Jos jatkuvasti väsyttää, niin ensin lepään. Jos väsymys jatkuu, muutan harjoitusta ja lepään enemmän. Saunon ja juon joskus viiniä tai viskiä kohtuudella. Syön hyvin. Kalastan. Ajan moottorikelkalla tai mönkijällä. Vietän aikaa Kirsin kanssa. hiihdän, lumikenkäilen tai kävelen. Luen ja kirjoitan. Askartelen. Mitä tahansa muuta kuin juoksua, mutta kaikki juoksua ja elämää varten.

Kirjoitan paljon juostessani. Kirjoitan päähäni. Kirjoittaessani sitten kaiken uudelleen näppäimistön äärellä siitä ei milloinkaan tule samanlaista kuin juostessa. Joskus siitä tulee parempaa tai huonompaa.

Kuuntelen usein musiikkia juostessani. Joskus taas luonnon ääniä. Juoksen paljon kilometrejä, joista en muista mitään; olen siis yksin askelten kanssa valkoisessa tilassa, missä ei ole muuta kuin minä ja juoksu.

Juostessani tutustun uusiin paikkoihin tai tutustun vanhoihin paikkoihin uudelleen. On riemukasta löytää uusia reittejä tai maisemia eri vuodenaikoina.

Juoksun pyhättöni on Norjan vuoret. Kun lähden Signaldalenista ylös ylängölle tunnen eläväni sataprosenttisesti. Huipuille (massiivien korkeimmille kohdille) juokseminen on vain pieni osa juoksemistani. Aina ei tarvitse mennä kauas tai korkealle kokeakseen flown.

Yhtälailla juostessani Ropinsalmen kauheaan pajukkoon läpi soiden mieleni tyyntyy viimeistään laakson päässä, kun Ropijärvenperältä polku nousee ylös, nousee ei minnekään. Juostessani Saanan harteilla tai Mallan sylissä olen kotonani. Kun kirjani syksyllä 2022 ilmestyy, niin ymmärrätte miksi.

Juoksen myös tehdäkseni tuloksia. Ymmärrän varsin hyvin vanhenemisen mukanaan tuomat rajoitteet, mutta en pelkää ylittää itseäni tai myyttejä. Suomalaisista nuorista moni on tavattoman huonossa kunnossa, niin fyysisesti kuin henkisesti. Minusta on tärkeää levittää toivoa - voit selvitä, mutta sinun täytyy nähdä vaivaa sen eteen. Ja tottakai aina jonkun nuoremman voittaminen hivelee, mutta vain hetken. Nuorissa on tulevaisuus, nautin katsella kun he antavat kaikkensa.

Juosten voi toteuttaa unelmiaan. Omistamalla ei mitään, päätöksellä olla lisääntymättä ja matkustamalla ympäri maailmaa juoksun kanssa voi löytää oman paikkansa ja saada täysin uniikkeja voimavaroja itselleen. Tekemällä justiinsa niinkuin itseä huvittaa, ei niinkuin kaverit, naapuri tai hallitus toivovat sinun tekevän, vaan omien valintojen kautta.

Vammojen ja vakavien sairauksien jälkeen juoksuun voi palata. Aina ei tarvitse olla yhtä hyvä kuin ennen vammaa tai sairautta. Kehittyminen on koko iän kestävä matka. Sitä voi yrittää tehdä juosten, ja jos yrittää - niin sitten saattaa ymmärtää.

Juoksu yksistään ei riitä elämänsisällöksi, eikä siihen pidä sitoa koko elämäänsä, mutta se voi oikein käytettynä olla elinikäinen keino liikkua ja säilyttää liikkumisen vapaus. Myös pään sisällä.

Miksi siis en juoksisi?

RARITIO

 

 

Me kuulkaa tarvitaan raritioita.

Määkin lähren näinä aikoina sahan kans mettään. Sen sahan täytyy olla semmonen pokasaha, siittä kuuluu kaikki vähiten ääntä.

 

Nuaremmat ei tiä pokasahaa. Se on niinku semmonen jousipyssy, missä on narun paikalla terä. Muttei ne nuaremmat tiä sitä jousipyssyäkään, ne likkaa hiirellä ja ruurussa ampuu joku Jutke Retti ja huutaa: "I am the law."

Meillä täälä ei oo ku rajaseurun laki.

 

Siä ku mettässä kahlailee muniin ulottuvassa hankessa, nii alkaa pikkuhiljaa rauhottuu ja lopulta löytyy se puu. Etelän aikoina se oli kuusi ja mettä oli omaa. Ny täälä Lapissa mettäthän on kaikki valtion. Eikä me omia porojakaan koskaan syärä, eikä kuusikaan kasva, joten on tyyryttävä petäjään. Elikkä mäntyyn.

 

Kaaretaan se puu sillä sahalla. Ja katkotaan sopivan mittaseks. Kyä ainaki pari metriä tarttee. Jätetään se tyvi sinne mettään kuivaa ja haeskellaan se sitten myähemmin hellapuuks.

Siältä ku kahlailee takasin puu olalla ja saha toisessa käressä, nii sitä ihan herkistyy. On tullu tehtyä ihan vapaaehtosesti metsänhoirollisia toimia rakkaalle isänmaalle.

 

Nykyaikana ku maajussitkin on pelkkiä akrolookeja jokka laskeskelee hiilijalanjälkiä eikä kerkiä eres mettätöihin. Kumisaappaissaan ne sarkojaan tarpoo kumminki ja tuottaa kauraa sille porukalle, jokka luulee, että me selvitään sähköpirssejä ja seittemänkymmentätuumasia telkkareita ostamalla.

Mää luulen, että tällä kauraporukalla ei oo raritioita. Mää laitan kauralyhreen talitinteille.

Ja mää tierän, että on E-vueli. Mää kattoin oikein kirjasta, ettette harhauru. Se on E-Fuel ja Prometheus Fuels. Tää Rop MakKinnis pystyy tekeen hiilirioksirista puhrasta polttoainetta. Mutta ei mennä ny siihe.

Eikä mennä isompaan telkkariinka. Meilläki on neljä kanavaa. Ei innosta kattoo, ku Korron Rämsei ajaa Rovaniämeläisellä hakkuuaukiolla moottorikelkalla, jua viinaa Levillä ja lopuks kokkaa pernakratiinia ja lihapullia. Sehän on iha arkipäivää meillä Lapis.

 

Ku on saatu se puu pihaan kanniskeltua, ni sitte haeskellaan sille se rautajalka. Se voi olla jossain varastossa tai liiverissä, voi se olla autotallissaki. Kummiski ainaki kolmen tunnin haeskelun jälkeen se perkele sitte löytyy. Tökätään se puu siihe jalkaa ja kiristetään putkitonkeilla ne ruuvit tiukkaan.

Tähän rarition vaiheeseen ei parane akkaväkeä sotkee lainkaa. Niitten miälestä se puu on aina vino, yritti miäs tehrä mitä tahansa. Akkaväki sais olla tällä välin tekemässä riisipuuroo ja sekametelisoppaa, ei se ittestään tuu siältä mettästä se puu.

 

Sitte me laitetaan siihen puuhun ne valot. Oikeet Airamit eikä mitään leripaskoja. Airamit on sellaset missä on alhaalle ensi niinku sellanen vihree pyykkipoika sellasen vihreen asetin alla. Siittä nousee sitte se valkonen kynttilä ja lopuks siä kärjessä tököttää kunnollinen hehkulamppu.

Nää Airamit on helppo laittaa, kun niissä on se maarottamaton pakeliittitöpseli mistä lähtee se piäni tökkeli irti. Ne saa niin kivasti alhaalta ylös ja lopuks toistapualta takasin alas. Tulee nääs symmetriaa tähän raritioon.

    Ja tää kaikki tehrään paljain käsin. Ei auta, vaikka olis kolmekytä pakkasta. Ei pysty hanskoilla nyplään tämmösiä. Kesti ne vaaritkin siä juoksuhaurassa, niin kestetään meki.

 

 

Lopuks me sijotetaan tää puu sillai pihalle, että sen varmana näkee akkunasta ku syä kinkkua. Tökätään sitte töpseli seinään. Mehän ollaan aikasemmin jo itte tehty sellanen jatkojohto, jossa toinen pää on maarotettu ja toinen ei. Alan miähinä me sitte ehkästään vahinkot ja laitetaan töpselit muavikassiin. Täällä Lapis sen kassin voi laittaa kuinka päin tahansa, mutta siä etelässä se täytyy olla suu alaspäin - siä ku sataa aina vettä nykysin joulunaki. Ja jos ei sara, niin kyä hyvä on.

 

Ei ny tehrä tästä mitään numeroo, mutta raritiolla joulu tulee. Voi se olla muuki ku tää puu. Määkin leivoin pari piimäkakkua ja ostin punasia kynttilöitä. Saatiin verkosta siikaa ja sualattiinki se, että saa hivenaineet kuntoon eres pyhiks.

 

Tämmönen raritio mulla. Isäukkoki aikanaan, kun ensi lakkas ryyppäämästä, sano, että joulu tulee yksinäiselleki ku laittaa kynttilän palaan pöyrälle. Että kyä teki siihen pystytte ku ukkoki pysty. Ja lakakkaa räpläämästä niitä puhelimia ja alkakaa tykkään toisistanne. Määkin halasin Kirsiä, ku se oli tehny sitä puuroo ja sekametelisoppaa sillä välin ku mää olin raritiossa.

 

Hyvää joulua toivoo Pasi ja Kirsi kans.

 

Mää ny näin senverran vaivaa, että taas kattoin kirjasta, ettei teirän tartte uhriutua, että mää muka oon vääristelly selvää asiaa, eikä muutonkaan miältänne pahottaa.

Nii se raritio, se on traditio. Perinne. Sillä ku me muistetaan vanhat ja meneet, nii tää elämä on loppujen lopuks aika yksinkertasta.

 

 

ESIKOISTEOKSENI

 

"Älä koskaan poika perkele luovuta, älä koskaan - niin. Periksi voit joskus antaa pikkuisen mutta älä ikinä luovuta kokonaan." - Isoisäni Mauno Koskinen, 1980 Hulppojärven rannalla Silohissa.

Näitte kuvan ja sen alla mottoni, jota olen esitellyt hieman eri muodoissa vuosien aikana. Kuva on erittäin henkilökohtainen, se on Nellimin työnurkkani, tyhjien rivien täyttämisen golgata ja loputon taival. Maailman rauhallisin turvapaikka sekä myrskyisin tunturi, mille olen ikinä yrittänyt nousta.

    Kuvan ulkopuolelle vasemmalle jää kolme metriä kirjahyllyä. Käsikirjastoni, jota käytän kirjoittaessani - Google ei kerro kaikkea, mutta kirjahyllyssä olevat valokuvat enemmän kuin tuhat sanaa. Kuvan öljyvärityö on äitini maalaama, en tiedä sen nimeä, koska minä kehystin sen jäämistöstä. Ikkunalaudan kuvassa istuu ensimmäinen ja viimeinen koirani Riku, 60-kiloinen bulmastiffi parhaassa voimassaan.

    Hyllyn alla seinässä lukee: "Luoja, anna sieluni kypsyä ennenkuin se korjataan." - Selma Lagerlöf

 

Usko on ollut vuosien varrella kovalla koetuksella kirjoittamisen kanssa. Kirjoitin ensimmäisiä liuskoja 1990- luvun puolenvälin tienoilla ymmärtämättä mitä kirjoitan, saati mitä varten kirjoitan. Tervehdyin syövän jälkeen, muutin maalle ja perustin yrityksen, koira kuoli, aloitimme Kirsin kanssa yhteisen taipaleen, ultrajuoksu alkoi, äiti kuoli, juoksin Suomen halki, ultrajuoksin, isä kuoli ja muutimme Nellimiin. Aina välillä kirjoitin.

    Ensimmäinen ihminen, joka luki liuskojani oli oululainen Leena Raitala, äitini ystävä ja opiskelukaveri. Palaute oli enemmän kuin rohkaisevaa. Ystäväni Make Karppanen Tampereelta oli lukenut aiemmin muutaman liuskan. Käsky oli selvä: kirjoita ihmeessä lisää. Lapissa Kirsi painosti minut Ivalon kansalaisopiston keskustelevaan kirjoittajapiiriin, Sanaseppoihin. Tapasin kirjailija Seppo Saraspään ja sain ohjausta, tukea ja rauhallista elämänviisautta siinä sivussa. Ystävystyin Sepon kanssa ja hänestä tuli minulle tärkein ihminen kirjoittamiseni taustalla. Kirjoittajapiirin tuki ja kannustava ilmapiiri tekivät kirjoittamiselleni hyvää. Muutama vuosi sitten kaamoksessa istuin alas ja kirjoitin reilun neljän kuukauden työjakson aikana kirjani käsikirjoituksen yhteen nippuun. Prosessi vaati kyyneliä raskaimpien osioiden kanssa - juoksin, kirjoitin ja tein ruokaa töissä käyvälle Kirsille ja yritin olla läsnä muuallakin kuin kirjassani.

    Seppo luki käsikirjoitukseni. Tein siihen hieman parannuksia rakenteeseen ja lähetin sen isolle kustantamolle. Palaute oli rohkaisevaa: olin kuulemma onnistunut kirjoittamaan pitkän pätkän elämää olematta puuduttava, mutta miksi se oli pitänyt pätkiä? Haluttiin toinen versio. En ollut kirjoittanut elämänkertaa, enkä huvikseni. Motivaatio toiseen versioon kangerteli. Ongelma oli rakenteessa - heidän näkökulmansa mukaan. Itse koin hieman toisin.

    Jatkoin kirjoittajapiirissä ja piirin vetäjä vaihtui kirjailija Seppo Konttiseksi. Hänkin luki käsikirjoituksen ja sain jälleen rohkaisevaa palautetta ja uusia ideoita. Käsikirjoitus lähetettiin useille kustantamoille, tuloksetta. Yksi kustantamo olisi halunnut minulta novellikokoelman luettuaan blogini Ivalo-sarjaa ja kirjoittajapiirimme omakustannetta nimeltä Valokirja.

    En ole tottunut antamaan periksi. Jäin tänä syksynä pois kirjoittajapiiristä antaakseni itselleni aikaa kirjoittaa ja aikaa mahdolliselle aivotoiminnalle. Mihin olin tullut kirjoittajana ja etenkin mihin haluan kirjoittajana jatkaa. Inarilainen-lehti julkaisee kerran kuussa Ultrajuoksijan kynästä-palstaani, eräänlaista kolumnia. Mutta se esikoinen. Miksi sitä ei kukaan halua kustantaa tai kukaan näe siinä olevan tarinan voimaa.

    Lähdimme Kirsin kanssa marraskuun lopulla Helsinkiin. Tarkoitus oli käydä verestämässä Esport Arenan ratamuistoja helmikuun kilpailua varten, mutta etenkin tavata matkan varrella ihmisiä Lapinlahdella, Helsingissä, Nokialla, Tampereella ja Hämeenkyrössä. Katsella aurinkoa ennen kaamoksen alkua. Katsella ihmisiä ja kaupunkeja. Elämää.

    Tarkoitus oli alunperin tavata kirjailija Sami Liuhto Helsingissä sekä kirjoittamisen, että ultrajuoksun tiimoilta. Yllätyksekseni Sami pyysi käsikirjoitukseni luettavakseen. Lupasin toimittaa käsikirjoituksen kunhan pääsisin kotiin.

    Lähetin sähköpostissa alkuperäisen käsikirjoituksen Samille. Sen version, jonka olen kirjoittanut justiinsa niin, että minusta hyvä tulee. Sen version, johon olen laittanut kaiken niin syvältä itsestäni kuin ikinä pystyn kaivamaan ja kuvina edessäni kirjoittaessani näkemään. Kuvina kaikkine aikoineen, paikkoineen, väreineen, äänineen, hajuineen, makuineen ja eritoten ihmisineen. Tunteineen.

    13. joulukuuta 2021 kello 13.53 sain viestin Samilta ja Käsite kirjoilta: "Kirja siitä tulee, se on selvä." Puhkesin itkuun ja halasin Kirsiä. Vihdoinkin!

    Käsite kirjat kustantaa esikoisteokseni vuoden 2022 toisella puoliskolla.

    Aloitin kirjoittamaan toista kirjaani, sen kanssa ei ole kiirettä.

 

 

 VIIKKO 50.

Ma- Lepo

Ti- Lepo

Ke- Tiellä 10,04 km - 1.11. Väsynyt edelleen.

To- 10,37 km - 1.13. Kylällä, parempaa.

Pe- Talvipolku 7,13 km - 56.01.

La- Retkihiihto Kirsin kanssa Peiliniemeen 11,47 km - 2.11. Lumisade, sumua.

Su- Matolla reippaasti 16,10 km - 1.40.

Yhteensä juoksua 43,6 km - 5:11.

    

Matkan varrelta:

Peiliniemen uuden kodan pyörivä Jotul-takka.

Peiliniemen uusi kota, taustalla ovat uusi liiteri ja puucee.

Kirsi Inarijärven Rautusalmella.

Minä Käärmeniemen kohdalla tuiskussa.

Muuta ajateltavaa, vanhan pulkan kunnostusta.

Juoksumatto, kuistin ikkunat huurtuvat juostessa pidempään.

Sunnuntaina menossa talviverkoille Kirsin kanssa.

Nellimin harjulla talvipolulla.

Suo puskee veden läpi hiihtoreitille.

  

YKSI ASIA

 

KIITOS KYSYMÄSTÄ!

Minulle kuuluu erittäin hyvää.

Olen kiitollinen, että useampikin lukijani on kysellyt blogipäivityksen perään. Nöyrimmät anteeksipyyntöni, mutta elän niin kuin opetan - tässä ja nyt. Ja nyt olin tässä näppäimistön äärellä teitä varten.

 

YKSI ASIA

 

 

Lapin kaamoksesta sanotaan leikkisästi, että se on yhden asian päivän aikaa. Sinisessä, lyhyessä valonkajossa ehtii toimittamaan vain yhden asian päivässä kunnolla. Sekin riittää, jos elää tässä ja nyt. Ymmärtää olla läsnä omassa elämässään jokaisena päivänä. Olen kiistellyt tästä asiasta jopa sosiologiaa lukeneiden kanssa ja todennut, että tyhjät tynnyrit joissa on hieno etiketti kolisevat eniten. Läsnäoloa ja etenkin enemmän läsnäoloa on vaikea selittää niille, jotka eivät kestä maailmaa sellaisenaan, ominpäin. Täytyy tehdä justiinsa niinkuin itsestä hyvältä tuntuu. Anteeksipyytelemättä, edes vanhoja.

    Yhden asian toimittamisesta tulee vaarallista silloin kun asia ei vaihdu edes kerran viikossa. Kerran viikossa saa olla katkera ja arvostella koko maailmaa mutta ei sitten enempää. Negatiivisuus hukkaa elämänilon. Elämä ei ole M.O.T. tai Facebook saati Kansanradio. Elämä on jokapäivä tilaisuus nähdä ja kokea uutta, ihan omassa pienessä arjessa.

    Tehdessäni töitä vammaisten kanssa jouduin usein tilanteisiin, joissa joku täysin ulkopuolinen päästi aivopierun ja pilasi kaikkien päivän: "Voi kun sinun on vaikea liikkua, kun joudut istumaan tuossa pyörätuolissa." Pyörätuolissa istuvan ihmisen identiteettiin kuuluu olennaisena osana pyörätuoli ja useimmat pääsevät liikkumaan omasta mielestään sillä aivan kuten kaikki muutkin. Eteenpäin.

    Taannoin sain kokea, että joku kuvittelee minun käyttävän sairastamaani syöpätautia jonkinlaisena oikeutuksena potkia toisia päähän. Nousin vajaa kolmekymmentä vuotta sitten otsikkoon ensimmäisen kerran syövästä selvinneenä. Juttu tehtiin tuolloin ajan hengen mukaan, silloin kukaan ei nostanut itseään esiin vaan asiaansa. Minun asiani oli, ja on edelleen, että vaikeistakin paikoista voi selvitä. Ei tarvitse palata ennalleen jatkaakseen täyspainoista elämää kuten muut vaan kuten itse haluaa. Pieni osa minustakin on leikattu irti ja poltettu muiden pahanlaatuisten irtileikattujen ruumiinosien kanssa taivaan tuuliin.

    Ensimmäinen lehtijuttu poiki seuraavan ja sitäseuraavan. Tehtiin dokumenttia ja nousin puhumaan vertaistukea tarvitsevien eteen. Sanoin jo tuolloin, että minä en ole tärkeä mutta se mitä sanon voi olla jollekulle tärkeää. Oma rata pitää valita itse. Ja etenkin suunta elämälleen. Minä en siis koskaan ole ollut yhden asian ihminen, eikä asiani ole ollut minä itse, vaan se mitä sanon ja se mitä esimerkilläni olen pyrkinyt näyttämään. Inhimillisen tekijän jälkeen on ollut hiljaista julkisuuden puolella, mutta minä olen käyttänyt ajan hyödykseni. On olemassa kirjoittamani kirja, joka odottaa julkaisua. Ja sitten kun se julkaistaan, voitte itse lukea mistä periksiantamattomuus voi tulla ja miten se lopulta vaikuttaa.

    Edellämainittu "päähän potkiminen" tapahtui eräässä sosiaalisen median keskustelussa joka kosketteli n-sanaa ja n-sanan käyttöä sekä eri ihmisten, myös minun, vajaaälyisyyttä käyttää tai olla käyttämättä tiettyjä sanoja. Tällaisia keskusteluja voi olla mielenkiintoista käyttää sen ymmärtämiseen, millaisiksi vanhat ystävät ovat vuosien saatossa muuttuneet. Tällaisia keskusteluja voi olla mielenkiintoista käyttää myös uhriutumisen ymmärtämiseen ja sen miettimiseen, mikä edesauttaisi vähentämään rasismia ja pahaa ihmisten keskuudesta pois. Sensijaan pidän äärimmäisen kypsymättömänä ajatusta, että joku väittää etten olisi itse tietoisesti valinnut suuntaa mihin olen matkalla.

    Yhdestä asiasta nimittäin tulee vielä vaikeampaa, jos ruvetaan elämään jonkun muun elämää kuin omaa. Jos perheeseen, jossa on harrastettu, syntyy lapsi ja sitten harrastus loppuu melkein totaalisesti, niin mitä on tapahtunut. Tämän voisi rinnastaa erääseen ystävääni, joka tällä hetkellä on erittäin vakavasti, henkeä uhkaavasti sairas. Hän sanoi, että jos vielä joskus pääsisi juoksemaan. Uskon että hän tervehtyy ja jatkaa elämäänsä, johon kuuluu juoksu. Aivan kuin minä tein aikanaan. Jatkuuko juoksu samanlaisena vai ei, on toisarvoinen asia. Pääasia, että sekä elämä, että juoksu jatkuvat jos juoksusta nauttii. Sairaus tai lapsi ei ole syy itsensä kieltämiselle. Tässä ei asioita laiteta tärkeysjärjestykseen vaan vaalitaan elämää. Jos siihen kuuluu juoksu, niin miksi lopettaa juokseminen. Yhteistä hyvää ei ole ilman hyvää itseä.

    Katkeroituneet, omaan mahdottomuuteensa turvonneet ihmiset pyrkivät parantamaan maailman ja asettavat kaikki maailman asiat omien tarkoitusperiensä mukaiseen järjestykseen. Kysymys: miten voi olla paremmin läsnä omassa elämässään, kuvaa kysyjän täydellisen väärää lähestymistapaa. Ei ole olemassa valmiita paketteja "parempaan" läsnäoloon. Mikä on kullekin parempaa? Etsimisen lopettamisen jälkeen voi koittaa vapaus. Sen jälkeen ymmärrys ympärillä olevasta syvenee. Ei ole enää "paremmin" tai "huonommin".

    Ihmiset muuttuvat vuosien varrella. Minä en pelkästään ole sitä mitä kirjoitan, miten juoksen tai miltä näytän. Minä olen sellainen millaisen jäljen jätän menneisyyteen, koskettamiini ihmisiin. Tulevaisuudesta en tiedä, mutta olen varma, että ainoastaan yhdelle asialle sitä ei kannata rakentaa.

    "Elä elämääsi." (Isäni neljän viikon ryyppyputken jälkeen haalareissaan vapisevana, kun kerroin hänelle sairastuneeni syöpään.)

    "Elä elämääsi. Älä anna sen elää sinua." (Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja)

HARJOITTELUNI VIIKOILLA 47. - 49.

Ma- Virtaniemen lenkki 16,52 km - 1.52. Pakkasta - 14 astetta, kaunis kaamos.

Ti- Siikajärventie 15,21 km - 1.40. Pakkasta -20 astetta. Ilta matolla 8 km - 54.15.

Ke- 8,08 km - 52.40. Lyhyt matolla. Reissuun.

To- 10,48 km - 1.13. Lapinlahti, pitkän ajomatkan jälkeen väkinäistä.

Pe-  Kävelyä Kirsin kanssa 4, 14 km - 52,40. Kylmä.

La- Helsinki Talosaaren lenkki 21,09 km - 2.19. Ihana kaupunki!

Su- Esport Arenalla kuningasharjoitus 51,05 km - 5.29. Tuntumaa helmikuun 2022 kilpailuun.

Viikko yhteensä 130,4 km - 14:39. Erinomainen viikko - ja raskas.

 

Ma- Hölkkää Ramsinniemen poluilla 8,06 km - 59.28.

Ti- Aamupäivällä kävelyä Kirsin kanssa Ramsissa 4,24 km - 57.54.

      Ilta Esport Arenalla 32,27 km - 3.26. Osittain kovaa.

Ke- Lepo

To- 11,09 km - 1.17. Lampulla pimeässä metsässä Hämeenkyrössä.

Pe- Saunalenkki jäykin jaloin poluilla 13,32 km - 1.46.

La- Kävelyt bussille ja takaisin Kirsin kanssa 2,78 km - 39.49 ja 2.98 km - 36.40. 

Su- Janin kanssa poluilla 15.11 km -2.07. Pakkasta - 17 astetta, hyvä lenkki hyvässä seurassa.

Viikko yhteensä 79,8 km - 10:01. Erinomainen viikko huomioiden matkustamisen ja edellisen viikon.

 

Ma- Hämeenkyrön keskustassa 9,86 km asvalttia - 1.09. Väsynyt mutta ei haluton.

Ti- Lepo

Ke- Paluu kotiin reissusta. 6,54 km - 42.32. Pakkasta - 32 astetta.

To- Matto 10,10 km - 58.01. Osa kovaa, pyramidiharjoitus. Paras vauhti 13 km/h 1 kilometrin ajan.

Pe- Matto 8,59 km - 1.00. Tunti. Väsynyt mutta ei haluton.

La- 20,04 km Kessiin - 2.18. Iltaniitti matolla 15,14 km - 1.41.

Su- Matolla 10,10 km - 1.14. Aivan poikki ja haluton. Raja löytyi mutta kauempaa kuin aiemmin.

Viikko yhteensä 80,3 km - 9:38. Kolmas erinomainen viikko päättyi odotettuun väsymykseen ja väliaikaiseen tilttiin.

 

MARRASKUUN SUMMAUS 

Juoksua yhteensä 439 km - 47 tuntia ja 23 minuuttia.

 

HARJOITTELUN TAUSTAA

Kolmen viikon harkittu myllytys päättyi onnistumiseen. Jäin henkiin, täysin tiltanneena mutta tyytyväisenä. Raja siirtyy siirtymistään.

    Vauhtia on harjoittelussa ollut vaarallisen paljon. Halli- ja mattojuoksut pidentävät talviliukkailla askelta. 

    Se on kuulkaa niin, että tulee tulosta tai sitten menee överiksi. Lähes kolmenkymmenen vuoden juoksemisen kokemuksella uskallan ottaa riskejä ylittääkseni itseni helmikuussa 2022 Esport Arenan 24-tunnin juoksussa.

    Siellä nähdään kuinka kovaa pystyn juoksemaan kilpailun lopussa.