PUOLITOISTA MILLIÄ

"Ollaksesi suuri, pane kaikki mitä olet pienimpäänkin mitä teet. Älä mitään itsessäsi liioittele, äläkä mitään sulje pois. Ole kaikki kaikessa. Kuu mahtuu joka lampeen, koska se loistaa niin korkealta."

- Fernando Pessoa


Voitin vuonna 2015, sain kymmenen milliä. Nyt kesäkuussa 2020 voitin taas, sain puolitoista milliä lisää. Näillä pärjää mukavasti taas pitkään. 
   Kesäkuu on ollut minulle aina hyvä kuukausi, 1993 sain Juhannuksen kynnyksellä viimeiset syöpähoidot ja voitin elämäni takaisin. Edellämainituista voitoistani johtuen en ole koskaan ollut kovin orientoitunut ultraurheilussa pelkkien tulosten saavuttamiseen. Elämän ei tarvitse olla helppoa, mutta välillä siinä on mukava voittaa - olla paras ja suurin omassa elämässään.
   Syöpää ei voi voittaa koskaan kokonaan, sen kanssa voi oppia elämään. Tätä minä kutsun elämäni takaisin voittamiseksi. Muissa suurissa voitoissani olen voittanut itseni. Koen olevani itse pahin vastustajani. Alussa siterattu portugalilainen Fernando Pessoa on mielirunoilijani, hän kirjoittaa kauniisti kaiken peliin panemisesta. Tämä koskettaa, olen pannut kaiken peliin ollakseni paras. Taakse on jäänyt yli 80 000 kilometriä, raskasta ja kevyttä harjoitusta, kilpailuja, mutta etenkin täyttä elämää.
   Makasin viikolla kardiologin ultratutkimuksessa lievässä kylkiasennossa ja sydämeni sykki 52 kertaa minuutissa. Katsellessani mustavalkoista kuvaa mietin mitä sydämeni kertoisi, jos se osaisi puhua. Moittisiko se minua liiasta rasituksesta vai moittisiko miksen ottanut silloin ja silloin itsestäni vieläkin enemmän irti.
   Vuonna 2015 mitattu seinämäpaksuus oli kymmenen milliä. Nyt viidessä vuodessa on tullut puolitoista lisää. Vasen kammio on kestävyysurheilun tuloksena suurentunut, läpät ovat tiiviit ja sydän täysin normaali. Sensijaan sydänfilmissä on yksi ylimääräinen lyönti ja filmi muutenkin asiaa tuntemattomalle varsin erikoisen näköinen. Ehkä ylimääräinen sisäsyntyinen lyönti on merkki itse-transsendenssista, voima on kanssani jatkuvasti.
   Sydänlihaksen paksuuntumisessa huolestutaan kolmentoista tai viidentoista millin jälkeen, riippuen yksilöllisistä eroista. Voidaan päästä jopa kolmeenkymmeneen milliin, mutta silloin on kyse jo todella vakavasta tilanteesta. Minä olen puolentoista millin päässä huolestumisen rajasta. Rajoja tässä ultraurheilussa pitääkin ylittää - eikö niin.
   Vanhenevan, vuosikausia kestävyysurheilua harjoittaneen sydämen vanhuus on kohtullisen turvattu. Eteisvärinöitä tai rytmihäiriöitä voi ilmaantua mutta ne ovat helposti hoidettavissa, sanoi kardiologi minulle. Lisäksi hän toivotti lisää hyviä juoksukilometrejä ja muistutti lepäämisen tarpeellisuudesta aina välillä.
   Äkkikuoleman riski on olemassa urheilussakin aina. Onneksi olen dopingista puhdas. Ei tarvitse jännittää sydämen paisumista muodottomaksi möhkäleeksi, joka sitten räjähtää omaan mahdottomuuteensa tai muita keinotekoisten aineiden mukanaantuomia ongelmia koko elimistössä.
   Olin ennen vastaanotolle menoa päättänyt mitä teen, jos saan tautidiagnoosin. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, aivan kuten olisin jatkanut kaikesta huolimatta. Meistä kukaan ei ole loputon tai rikkoutumaton. Matkalla mennyt on mennyttä ja tulevaa ei vielä ole. On vain käytettävä tämä hetki tässä ja nyt.

VIIKKO 26.

Ma- 10,09 km - 1.03. Lopussa 3 km reippaammin.
Ti- 30,68 km - 3.34. Matkantekoharjoitus. + 28 celsiusta.
Ke- 9,00 km - 1.04.
To- Lepo
Pe- 17,44 km - 2.02. Hitaammin kuin normaalisti; + 30 celsiusta.
La- "Lepo", rappustentekoa mökillä.
Su- Ap. 11,70 km - 1.25. Ilta 10,66 km - 1.13.

Yhteensä juoksua 89,6 km - 10:21.
Mukava, määrällisesti kevyehkö viikko.

Paljon voi tehdä ihan itse, tässä nuohousta aloittamassa.

  

KESÄPANO, VALOKIRJA JA MUUTA KUSTANNUSTA

Ihmisen aivoille tekee hyvää tekemisen vaihtaminen. Elämäntapajuoksijana, joka koittaa välttää OCD-syndroomaa (pakko-oire; tässä tapauksessa pakonomainen juokseminen päivästä toiseen), mutta samalla kehittyä juoksemisen(kin) kautta ihmisenä, tämä merkitsee lepopäivää. Vastoin yleistä luuloa lepopäivä juoksusta ei ole henkeä uhkaava vaarallinen tilanne, vaan mahdollisuus.
   Juhannuskesteillä selvinpäin tuli ystävän kanssa puheeksi kokemukset palkkatyön vähentämisestä. Ystävä tekee kahdeksaakymmentä prosenttia ja on saanut negatiivista palautetta yhdeltä, itseään vanhemmalta työkaverilta.
   -Kuinka saat aikasi kulumaan.
   -Käyn lenkillä, luen kirjaa ja teen perheelle ruokaa.
Vastaus ei kuulemma oikein kelvannut. Ymmärrys, että työntekijä myy oman työpanoksensa ja työnantaja ostaa sen, ei mene yleisesti jakeluun. Jos haluaa myydä vain kahdeksankymmentä prosenttia, niin mitä sitten. Keneltä muulta se on pois kuin työnantajalta, on kyse kysynnän ja tarjonnan laista. 
   Jatkuva työnteko on sitäpaitsi mitä suurimmassa määrin pakko-oireisuutta, mutta sitä ei vielä ole diagnosoitu. Tämä osoittaa, kuinka harhaanjohdettavissa me olemme rahan mahdin lumoissa.
   Kyseisessä ystäväni tapauksesta paistaa läpi vanhemman, jo kohta eläkeikää hipovan työkaverin ajatusmaailma. Pelko omasta tarpeettomuudesta työn lopettamisen jälkeen. Kateus jonkun nuoremman uudesta ajattelutavasta, kyvystä tehdä toisin ja valita itse.
   Oravanpyörän perinteisille pyörittäjille tekisi hyvää ainakin lomalla tehdä ihan jotain muuta kuin tavallisesti. Jos normaalisti palkkatyön ohessa juoksee paljon ja hoitaa sitä kuuluisaa arkeaan voisi lomalla myös juosta hiukan vähemmän. Siihen ei välttämättä kuole. Ajatus, että lomalla on aikaa harrastaa, voi johtaa väsymiseen kaikessa. Ei ehdi palautua töistä, ei urheilusta eikä siitä muusta kuuluisasta arjesta.
   Omalta kohdaltani perinteinen työelämä on jäänyt taakse. Omat velvoitteet löytyvät kirjoittamisen ohella muista omista projekteista. Pidän säännöllisesti läpi vuoden kevyempiä harjoitusjaksoja ja tänä kesänä nautin eteläsuomen lämmöstä, savusaunan lämmittämisestä ja grillaamisesta.
   Grilli on muuten siitä erikoinen vehje, että siihen ei ole pakko laittaa aina makkaraa tai rasvaa tihkuvaa sikaa saati vanhaa nautaa. Kesäkurpitsa, munakoiso tai vaikkapa pekoniin kääritty, sokeroitu raparperi menevät kaupaksi kanan ja kalan sivussa. Oluen voi vaihtaa siideriin tai kivennäisveteen. Etureppu, jota vatsaksi myös kutsutaan, kiittää näistä kevyemmistä.
   Kun kesällä ui hitaasti avovedessä tai lukee kirjaa kuistilla hyttyskynttilän tuoksussa voi antaa ajatuksensa kellua vapaasti. Isoisäni sanoi aina, että ei huilaaminen mene nuoressa miehessä hukkaan koskaan - se on kuin rahaa pankkiin tallettaisi. 
   Hoitakaa kesäpanonne kuntoon!

VALOKIRJA

Inarin kansalaisopiston kirjallisuuspiiri Sanasepot julkaisi 215-sivuisen antologian nimeltä Valokirja.
   Kolmentoista eri kirjoittajan teksteistä löytyy runoja, lyhytproosaa ja novelleja. Kirjalla on ympäristömerkki, avainlippumerkki ja ISBN 978-952-94-3297-4.
   Kirjaa synnytettäessä ohjaajina toimivat kirjailija Seppo Saraspää ja kirjailija Seppo Konttinen.
   Valokirjaa on tilattavissa blogin sähköpostiosoitteen kautta edulliseen omakustannehintaan 20 euroa kappale (sis. postikulut) tai 10 kappaletta 150 euroa plus postikulut. Tarvittaessa tuon kirjan matkojeni ohessa perille asti, jos satun olemaan tilaajan kotiseudulla, eikä kiirettä teoksen saamiselle ole.
   Oma kirjoittamiseni on edustettuna Valokirjassa neljän lyhytnovellin muodossa; Kirje, Pyhäinpäivä, Kaave ja Pyyhekumi ovat tarinoiden nimet.

JA MUUTA

Sanalla omakustanne on Suomessa pitkät perinteet. Nimike edusti aiemmin tyypillisimmin omaelämänkertoja tai runoja, joita kaupalliset yhtiöt eivät halunneet kustantaa. Tänä päivänä omakustantaminen on muodostunut erittäin ammattimaiseksi toiminnaksi, parhaimmillaan. Huonoimmassa tapauksessa kirjoittaja jää täysin yksin kirjapinonsa kanssa.
   Kolmetoista vuotta Suomen markkinoilla toimiva BoD on hyvästä ja vastuullisesta omakustantamisesta esimerkki. BoD:n kautta omakustanne on saatavissa digitaalisena kuin myös eri verkkokirjakauppojen listoilta sekä kirjastokappaleina. BoD oikolukee, taittaa sekä suunnittelee kannen yhteistyössä kirjoittajan kanssa varsin edullisesti. Markkinoinnista vastaa kirjoittaja itse - pääasiallisesti. Kirjaa painetaan tarpeen mukaan ja kirjoittaja saa myydystä kirjastaan myyntipalkkiota. Esimerkkinä 22 euron myyntihintaisesta 200-sivuisesta kirjasta kirjoittaja saa reilun 2 euroa myyntipalkkiota. Kirjoittajan oma kirjan tilaushinta lienee noin 10 euron kantimissa kappaleelta.
   Huomaatte, että kirjoittamalla ei rikastu. Eikä edes elä - ainakaan kovin moni. Sensijaan on tarinoita jotka ansaitsisivat tulla kerrotuiksi. BoD on yksi tapa saattaa julkisuuteen se, mikä ei millään tunnu sopivan traditionaalisten kustannusyhtiöiden joskus melko kankeisiin ohjelmiin.

   Minä olen kirjoittanut viimeisen kolmen vuoden aikana kaksi kirjaa. Yhden omakohtaisen romaanin ja novellikokoelman. Kumpikaan ei tähän mennessä ole kiitoksistaan huolimatta mahtunut minkään perinteisen kustantamon kustannusohjelmaan. 
   Olen asettanut takarajaksi vuoden 2022. Jos kukaan ei aiemmin kustanna ensimmäistä kirjaani, ilmestyy romaanini alkukeväästä 2022 Bod:n kustantamana liittyen samalla erääseen varsin mittavaan ultrajuoksuprojektiin Suomen rajojen sisäpuolella. Jos ultrajuoksuprojekti ei toteudu, niin kirja ainakin ilmestyy varmasti - se on valmis. 

  

VIIKKO 25.

Ma- 8,46 km - 1.05.
Ti- 15,54 km - 1.57.
Ke- Lepo
To- 15,03 km - 1.56.
Pe- 19,05 km - 2.09. Lisäksi kävelyä 2 km ja avovesiuintia 400 metriä.
La- Lepo
Su- 22,10 km - 2.31.

Juoksua 80,18 km - 9:38.

Teknisiä metsäpolkuja, erilaisia hiekkateitä ja asvalttia.

PESEE JA LINKOAA

Ystäväni Onni kysyi kerran minulta, että kun pidän lämmöstä, niin miksi en muuta ulkomaille. Vastasin olevani isänmaallinen, Suomi tulee kaikkine vikoineenkin aina ensin. Ulkomailla on kiva käydä ja myös viettää pidempiä aikoja, mutta sitten lopulta kotimaahan palaa aina mielellään.
   Suomen kesä on ihan siedettävä - Lapin kesästä puhumattakaan. Lapin talvi on sinisen ja jäätyneen hehkun kautta kevään kirkasta kultapunosta. Ainoastaan eteläsuomen vajaan viiden kuukauden marraskuu ei houkuta ja siksi asumme Lapissa. 
   Elämän kehys on muutakin kuin säätä, siitä seuraavaksi hieman enemmän.

Suomalaisia on yhteensä yhtä paljon kuin asukkaita jossakin Pekingin keskivertolähiössä. Kiinaa on syytetty milloin mistäkin ihmisoikeuskysymyksiin liittyvästä rikkomuksesta, mutta todellisuudessa kukaan ei ole vielä keksinyt muuta tapaa hallita valtavaa ihmismäärää kuin vahvan johdon kautta.
   Koronan myötä Kiinalaisia on syytetty myös tyhmyydestä, mutta tyhmiä he eivät ole. Kiinalaiseen kulttuuriin kuuluva pidättyväisyys ja varautuneisuus on samankaltaista kuin Suomessa, mutta löytyy yksi tärkeä eroavaisuus: kiinalaiset ovat ylpeitä kulttuuristaan eivätkä isossa mittakaavassa haikaile esimerkiksi amerikkalaisuuden perään kuten Suomessa usein tehdään.
   Yrityselämässä saatetaan Kiinassa tavata useita kertoja puhumatta itse sopimuksesta sanaakaan. Toiseen halutaan tutustua ja tietää toisen arvoista. Amerikassa mennään suoraan asiaan, Kiinassa voidaan syödä liikelounas puhumatta sanaakaan. Amerikassa tämä olisi kauhistus ja vaivaannuttavaa.
   Arvosteltaessa eri kulttuureita demokratian näkökulmasta on muistettava mitä amerikkalaisen demokratian levitysyritykset Lähi-itään ovat aikaansaaneet. Amerikan naisten oikeuksien jatkuva heikkeneminen ja rotumellakat kertovat murheellista tarinaa elämästä vapaudenpatsaan maassa.
   Suomalainen yhteiskunta tarjoaa yhteiskuntarauhaa. Tätä ei usein tule ajatelleeksi koska elämme täällä hyvinvoinnin kuplassa. Vapaus ajatella, kirjoittaa ja tehdä lain sallimissa rajoissa omia valintoja on kotisuomessa itsestäänselvyys.
   Keskivertosuomalainen on kodin, työpaikan ja lähikaupan muodostamaan kolmioon sidottu olmi, jonka ajattelua kesäloman tai viikonlopun kännikäynti terassilla ei avarra. Matkustelu sensijaan avartaisi ja antaisi eväitä arvostamaan kotimaata.

Suomalaiset luulevat olevansa sivistyneitä mutta useimmat sotkevat tietyt peruskäsitteet eivätkä koskaan pääse suota ja kuokkaa pidemmälle.

   Henkisyys - hengellisyys.

   Sanapari tulkitaan useimpien taholta uskonnoksi. Henkisyys on pyrkimystä hyvään vailla uskontoa. On kyse arvoista ja siitä mistä arvot tulevat. Suomen organisoitu uskonnon valtajärjestelmä on juurrutettu syvälle yhteiskuntaamme. Nykyisin kirkko pitää huolen ihmisen maallisista tarpeista kun hengellisiä tarpeita ei tahdo löytyä. Uskomus, että moraalia ja etiikkaa ei voi olla ilman uskontoa, elää vahvana. Kovin kaukana ei ole aika jolloin ne jotka eivät uskoneet Jumalaan poltettiin roviolla tai pantiin vankilaan.
   Kolmiossaan elävä olmi uskoo, koska ei siitä ainakaan mitään haittaa ole. Ajatus tämän ainutkertaisen elämän jälkeisestä paratiisiin pääsemisestä houkuttaa. Jos ei ole ihan varma, kannattaa elää ainakin tämä yksi ensin täällä täysillä.
   Kristityn rakkautta eräästä näkökulmasta kuvaa vanha tarina kuolevasta vanhuksesta, joka kysyi pääseekö taivaaseen jos ei usko. Pappi vastasi, että jos ei usko, niin ei pääse. Aika lohduttavaa? Samoin kuin kauan sitten erään uskonlahkon edustajat vaativat sairaalassa vierustoveriani rukoilemaan enemmän, jotta hän parantuisi syövästään. Tämän kyseisen uskonlahkon edustajat tulkitsevat mustakantista ja sekavaa paimentolaistarujen ja Paavalin puheiden kokelmaa pilkuntarkasti.
   Ultrajuoksuissa päästään kokemuksen ja tiedon toiselle puolelle. Koetaan transsendentti tai immanentti kuten elämässäkin. Mikään tavallisessa elämässä ei anna yhtä vahvoja kokemuksia kuin ultrajuoksu, mutta tämä ei tarkoita että tavallinen elämä olisi jotenkin vähempiarvoista. Ei ole olemassa mitään "arjen yläpuolista", vaan on hyvää elämää tai sitten ei. Hyvällä elämällä on oltava kestävä perustus, jonka peruskiven jokainen muuraa itse. On itse selvitettävä, itse harjoiteltava ja päätettävä kuinka pitkälle haluaa mennä.

Itämaiselta gurulta kysyttiin kerran jälleensyntymisestä:
   - Okei, jos synnyn uudelleen koiraksi voin olla aina parempi koira mutta mitä jos synnyn kiveksi.
   - Kivellä on aikaa.

   Riemastuttava itämainen vastaus. Uskonnoton vastaus. Ja oikea, minun mielestäni. 
   Keskiajalla Pascal totesi kaikkien ongelmien johtuvan siitä, että ihminen on kyvytön istumaan yksin ja hiljaa huoneessaan. Ultrajuoksu, eli loputon liike, ei sittenkään ehkä ole vastaus. Jos ei kuitenkaan ole ihan varma kannattaa juosta ihan saatanasti ilman lepoa päivästä toiseen.

Suomen keskikesän aurinko korkeimmalla kohdalla horisontissa tuottaa runsaasti uv-säteilyä, joka ilmastonmuutoksen myötä on käynyt yhä polttavammaksi. Rikoin muutamia vuosia sitten ostamani aurinkolasikuoret ja lähdin ostamaan uusia. 
   Marssin sisään Tamperelaiseen optikkoliikkeeseen ja pyysin aurinkolasikuoria näytille. Myyjä katseli minua kuin vieraalta planeetalta tullutta avaruusoliota ja kysyi, että tarkoitanko covereita. Vastasin, että voimme puhua englannin lisäksi saksaa ja ruotsia sekä jopa viittoakin hiukan, mutta kuoret kiitos - niin kauan kun ollaan Suomessa. 
   En löytänyt mieleisiäni. Poistuessani liikkeestä kiitin ja kerroin että mun plääni torjua uuveetä romuttuu ja kohta flippaan jos en löydä cooleja covereita.
   Tältä olmilta pesee ja linkoaa - myös keskikesällä.

VIIKKO 23.

Ma-Lepo
Ti- 11,02 km - 1.20.
Ke- 11,02 km - 1.02. Vauhdinvaihtelua.
To- Juoksu Ylöjärven Kelaan 23,68 km - 2.47.
Pe- Kannustamassa Mustavuori Vertical Challenge 24:ssä 28,09 km - 3.40
La- Kannustamassa 5,69 km - 1.29. (563 metriä vertikaalia)
Su- Palautusta 5,23 km - 0.37.

yhteensä 84,73 km - 10:55

VIIKKO 24.

Ma-Lepo
Ti- 20,47 km - 2.20.
Ke- Ap. 23,12 km - 2.49. Ip. 10,59 km - 1.09.
To- Ap. 15,88 km - 1.52. Ip. 14,04 km - 1.37.
Pe- 31,24 km - 3.50. Erikoisharjoitus matkantekoon.
La- 10,01 km - 1.11.
Su-Uintia 1,073 km - 20 minuuttia. Järvessä. 
       Ilta 20,01 km - 2.15. Pari kilometriä reipasta loppuun.

yhteensä juoksua 145 km - 17:03



  

PYSY PYSTYSSÄ

Iso lämpömittari talon seinässä näyttää miinus yhdeksän astetta. Mäki taas näyttää oudolta ilman punaista tornia. Jalkakäytävällä nainen työntää lastenvaunuja, vierellä pikkutyttö imeskelee jäätelötötteröä pitäen toisella kädellään kiinni vaunuista, toisella puolella pieni koira läähättää kuumasta. Tytön varvastossut läpättävät pienissä jaloissa ja äiti pyyhkiää hikeä hihaansa.
   Kirkon kohdalla kyltissä luki sydändesi. Kuvassa sydämen sisään oli kirjoitettu sana anteeksi.
   Tyttö kompastuu ja pudottaa jäätelön juuri kun ohitan heidät. Liikun hetken eteenpäin ja vilkaisen sitten taakseni. Koiran kiertynyt talutin on niputtanut heidät paketiksi. Äiti on kyykyssä ja lohduttaa itkevää lasta, koira nuolee sulavaa jäätelöä asvaltilta.
   Anna anteeksi. Ainoa tapa päästä eteenpäin - nöyryys ja puhdas sydän.
   Pispalan haulitorni on purettu kunnostettavaksi. Lämpömittari on rikki.
   Minä juoksen.

Mies kaatuu yöllä omassa makuuhuoneessaan. Vaimo herää, ei saa häntä ylös lattialta ja soittaa yksiyksikaksi. Ensihoito saapuu ja nostaa miehen sänkyyn takaisin, ei toimenpiteitä.
   Kahden tunnin kuluttua mies nousee ja kaatuu uudelleen. Vaimo herää, soittaa tyttärelle ja yksiyksikaksi. Tytär saapuu ja ensihoito saapuu. Tehdään arviota. Tytär vaatii kirjattavaksi raporttiin, että äiti, seitsemänkymmentäviisi, ei enää jaksa. Ambulanssin henkilökunta lopulta soittaa armollisesti taksin, joka kuljettaa miehen ensiapuun. Vakava aivotärähdys.
   On kulunut miltei kahdeksan vuotta siitä, kun Parkinson-diagnoosi saatiin pitkän taistelun tuloksena, julkinen terveydenhuolto vähätteli aikansa kunnes nöyrtyi. Oireita on ollut jo kolmetoista vuotta. Käden vapinaa, motoriikkahäiriöitä ja lopulta mielen muutoksia.
   Mies kuljetetaan sairaalan jälkeen hoitoyksikköön. Vaihdetaan lääkitys ja kotiutustiimi saapuu. Vaimo yrittää selittää, että ei pysty omaishoitajaksi, ei saa miestä edes liikuteltua. Rollaattorin kanssa on kotona ahdasta. Laitetaan silti sänkyyn kahva ja vessaan toinen. Suihkutuoli kiiltelee kilpaa kaakelien kanssa.
   -Mitä jos yrittäisitte.
   -Sitähän tässä on tehty yli seitsemänkymmentä vuotta.
   Miestä on osastolla nostanut kaksi sairaanhoitajaa ja nostolaite, tai kolme sairaanhoitajaa ilman nostolaitetta. Mies kotiutetaan. Supervaimo jää yksin miehensä kanssa. Tulee yö ja tulee lattialle. Tulee kaikki lattialle. Seuraa levottomia öitä täynnä pelkoa ja siivousta kunnes taas soitetaan yksiyksikaksi. Nyt ei ambulanssista tilata enää taksia, suoraan sairaalaan. Lepositeitä ja pakkopaita. Lääkkeitä. Suljettu matkapuhelin. Vierailukielto Koronan takia.
   Tällä välillä Kela ilmoittaa, että ei korvaa yksityisestä hammashoidosta syntyneitä taksikuluja. Olisi lähempänä kunnallista hammashoitoa käytettävissä. Puoli vuotta sitten kun vaimo kysyi, niin ei ollut aikoja ja jonoon ei otettu.
   Välillä hoitolaitos, joka sijaitsee kolmannen kunnan alueella lähes neljänkymmenen kilometrin päässä kotoa, vaatii, että vaimo veisi miehen itse ennalta tilatulle neurologikäynnille. Ajokorttia ei vaimolla ole, eikä vierailuja sallita Koronan takia mutta samaan taksiin he silti mahtuisivat. Hoitaja vaihtuu puhelimessa. Vaimo itkee ja asiat järjestyvät. Hoitolaitos kykenee lopulta ihan itsenäisesti tilaamaan invataksin ja saattamaan miehen siihen. Mies ja vaimo tapaavat neurologilla onnistuneesti.
   Mies saa paikan oman kunnan hoitolaitoksesta. Suunnitellaan kahta viikkoa kotona ja kahta laitoksessa mutta hoitoyksikön lääkäri havahtuu vaikeahoitoisuuteen. Katsellaan miten menee. 
   Vaimo menee tervehtimään miestään. Aikaa annetaan viisitoista minuuttia olla ulkona maski päässä. Pelkkään ulosmenemiseen ja sieltä takaisin tulemiseen kuluu puoli tuntia.
   Mies ja vaimo istuvat lopulta hoitolaitoksen aurinkoisella pihalla. Kahvia on termospullossa ja suklaatakin syödään. Jutellaan läpi aivoplakkien auringossa. Viimeinkin vain yksi potilas nauttimassa suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, siitä joka ei jätä heikompia pulaan.
   Mies jää odottamaan seuraavaa tapaamista ja vaimo lähtee kävelemään kotiin, hänen puhelimensa soi. Minä soitan tädilleni.

Istun Tampereen Koskikeskuksen yläkerrassa Pihlajalinnan lääkärikeskuksessa. Vihreä tuoli käytävän nurkassa, selkäni takana käytävän takaseinä - kukaan ei yllätä. Edessäni ovessa on lääkärini nimi, hänen, joka ymmärtää syövän lisäksi liikuntalääketiedettä.
   En pääse ajatusta karkuun. Istuin näissä samoissa käytävissä kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten. Kävelin sisään omasta mielestäni terveenä, ulos syöpäsairaana. Istun nurkassa. Vangista on tullut vanginvartija. Vartioin itseäni.
   Jos sydänfilmiäni katsoisi joku historiaani tuntematon hän määräisi minut välittömästi kardiologin tutkimuksiin. Urheilijasydämeni lyö levossa laiskasti ja piirtynyt viiva kertoo kolmenkymmenen vuoden harjoittelusta. On kulunut kuusi vuotta siitä, kun sydämeni ultratutkittiin. Tuolloin poljin lääkäriaseman kuntotestipyörään ennätyslukemat. En ole ylpeä ennätyksestä, mutta terveydestäni olen - kiitollinen.
   Meillä on lääkärin kanssa hauskaa. Kumpikin on kiusaantunut kun ei voida Koronasta johtuen kätellä. Veriarvoni ovat erinomaiset, tavanomaisilla menetelmillä tunnustellen ei löydy kehosta ylimääräistä. Verenpaine on sallituissa rajoissa, vastaanottopaine. Viimeksi kotona saunan jälkeen se oli sataviisi kautta kuusikymmentäviisi. Vieläkään ei pyörrytä.
   Sydänfilmini askarruttaa lääkäriä akateemisessa mielessä. Lupaan toimittaa hänelle vanhat filmit ja tutkimustulokset, omakannassa niitä ei näy. Hän palaa asiaan perehdyttyään. Jään odottamaan vastauksia kuten olen odottanut jo kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Jos filmi on on olennaisesti muuttunut tapaan kardiologin.
   Siihen asti: "Anna mennä vaan, mutta tokihan et tee enää niitä asioita joita teit kaksikymmenvuotiaana." Hän nauraa, on kirjoittanut useimmat Unkarin kuuden päivän juoksuun vaadittavista lääkärintodistuksistani. En kerro hänelle, että kaksikymmenvuotiaana en juossut askeltakaan vaan pidin hauskaa. Hauskaa on edelleen mutta erilailla.
   Katsotaan lopuksi luomet läpi. Ei huolia. Ohimoilla rasvaluomet, muualla kaksi laitetaan muistiin. Kerron kirjoittaneeni omakohtaisen kirjan, josta haluttaisiin lukea toinen versio kustantajalla. Kysyn suurennuslasin takaa miten omasta elämästään voi kirjoittaa toisen version, jos on tähän nykyiseenkin versioon kohtuullisen tyytyväinen. Lääkäri antaa idean ja jään miettimään - kenties. Todellakin niin.

Kardiomyopathia eli sydänlihaksen paksuuntuminen. Juoksukone Koskinen ja hinta kaikesta. Minä olen vielä terve, mitään ei ole vieläkään todettu, mutta mitä jos todetaan. Kirsi tietää. Olen kertonut. Kuten Caballo Blanco - viimeiseen askeleeseen asti. Kaikki on ollut ja on aina sen arvoista. Lähdet lenkille, palaat tai et.
   Sosiaalisessa mediassa ihannoidaan suuria määriä, kovia vauhteja ja ennennäkemätöntä kestävyyttä. Miten se pystyy, miten ihmeessä se jaksaa - päivästä toiseen? Peukku ylös kunnes saa diagnoosin. Ja sitten olet yksin ilman askelia.
   On olemassa ahneus ja on olemassa kohtuullisuus. On olemassa kokemisen pakko ja sitten on olemassa raja, jonka jälkeen ei ole paluuta.
   Kirsi sanoo minulle usein lenkille lähtiessäni, että pysy pystyssä.
   Niin se menee.

(Caballo Blanco eli Michael Randall Hickman oli Yhdysvaltalainen nyrkkeilijä ja ultrajuoksija, joka muutti asumaan Gila National Forestin alueelle Uuteen Meksikoon. Hän eli, mutta etenkin juoksi Tarahumaraintiaanien kanssa ja kuoli lenkillään kanjoniin. Hän kärsi kardiomyopathiasta, johon hänen kohdallaan vaikuttivat myös nyrkkeilyuran aikana käytetyt aineet.)

VIIKKO 22.

Ma- Lepo
Ti- Tarrin mäen polkujen kautta 21,77 km - 2.41.
Ke- 10,1 km - 1.11.
To- Pe- "Lepoa", laiturin tekoa ja muuta pihan siivousta.
La- 26,05 - 2.59. Erilaisilla poluilla Julkujärven ympäristössä.
Su- Kävelyä Barefoot tossuilla Kirsin kanssa hiekkatiellä ja metsässä 6 km - 1.23
       23,34 km - 2.50. Juoksua karkeilla poluilla.

Yhteensä juoksua 81,19 km - 9:41.

TOUKOKUUN SUMMAUS

Juoksua 383 km. Mitattua kävelyä ja yksi hankihiihtolenkki lisäksi. Kaikki yhteensä 47 tuntia ja siihen lisäksi muu mittaamaton liikunta, eli lähinnä kävely Kirsin kanssa.