Esipuhe
Eräänä pakkasaamuna huonostinukutun yön jälkeen Kotalan tupakeittiössä tajusin että rakastan tavallista arkea, juuri sitä arkea mihin ihmiset kyllästyvät, juuri sitä arkea minkä takia ihmiset luulevat voivansa huonosti, sitä arkea mitä paetessaan he sotkevat elämänsä täydelliseen kaaokseen.
Pitkällä ja yksinäisellä aamukahvilla, Kirsi oli lähtenyt jo kuudeksi töihin, honkapuun pussahdellessa puuhellan uunissa sydämeeni laskeutui syvä rauha siitä että juuri minulle on suotu etuoikeus tajuta tämä omassa elämässäni omalla tavallani.
Samalla koin loputonta tuskaa. Juuri kukaan ei ymmärrä kuinka paljosta olen joutunut luopumaan ymmärtääkseni - tai sitten meitä on muitakin, kertokaa se minulle jos tunnette edes vähänkin samoin.
Erään teorian mukaan ihmisen sielu painaa 21 grammaa. Väitetään että heti kuoleman hetken jälkeen ruumis kevenee juuri tuon verran. Ilmiötä on yritetty selittää nesteen haihtumisella. Tai kieltää koko juttu sillä että sielu muka on isojen ja pienten aivojen välissä, eikä mitenkään voi painaa noin paljon koska siellä aivolohkojen välissä on niin vähän tilaa. Eli koko sielua ei siis ole olemassakaan.
Samaan hengenvetoon kielletään tietenkin Jumalakin ettei tarvitsisi kesken harmaan arjen pohtia mitään kovin rasittavaa eikä syvällistä. Sielun ja Jumalan yhteys kun meihin tuntuu olevan rakennettu jotenkin äidinmaidosta asti halusimmepa sitä tai ei.
Harmaan ja vastenmielisen, tuikitavallisen arjen vastapainoksi kukaan ei kaipaa mitään ajatuksia olemassaolomme synnystä eikä ainakaan mistään Jumalista vaan tarvitaan jotakin modernia ja napakkaa jonka avulla arjesta päästään mahdollisimman kauas ja nopeasti.
Niin sanotun rentoutumisen keinot vaihtelevat yksilön tarpeiden mukaan. Viina, seksi ja huumeet alkavat olla peruskamaa niillä jotka haluavat tuloksia mahdollisimman nopeasti. Tässä moni ei todellisuudessa ole miettinyt että mainitut keinot ovat varsin hitaita hyvän ja kestävän lopputuloksen saavuttamiseksi.
Viinan prosentit ja vaikutusaika kun ovat rajalliset, seksissä kestokyvyn rajat tulevat ennenpitkää vastaan ja huumeiden tiedetään olevan vain väliaikaista helpotusta. Ellei sitten kerralla vedä övereitä näillä kaikilla mutta silloinhan ei koe mitään uutta - sillä jotakin uuttahan siihen harmaan ja niin tavallisen arjen kyllästämään elämään pitää saada. Olenko väärässä ?
Olen vakuuttunut että meille jokaiselle selviää kaiken tarkoitus juuri lähdön hetkellä. Elämän eläminen elämän tarkoitusta etsien on kaiken taustalla mutta ihminen on rakennettu niin että helpoimmat tehtävät ratkaistaan ensin. Tässä kaikessa on juuri se vaikeus että SE on siellä taustalla jatkuvasti ja aiheuttaa alitajuista painetta mutta siihen ei kykene tarttumaan, ei ainakaan siinä paljon parjatussa arjessa ja silloinkin kun tarttumiseen olisi mahdollisuus on jo niin väsynyt että nopeampi tie rentoutumiseen koukuttaa ja vie tarttumisen hetken aina vain kauemmas.
Jos unohdetaan kaikki edelläkerrottu ja palataan siihen 21 grammaan niin juuri sen kanssa joudutaan vaikeuksiin. Kun kaikki on ohi miten voimme olla varmoja että postimaksu on maksettu oikein ? Mitä jos olemmekin eläneet niin että sielumme on olennaisesti painavampi kuin 21 grammaa tai sitä ei kenties ole ollenkaan ? Riittävätkö postimerkit ja haluammeko todella että vastaanottaja saa tyhjän kuoren tai paketin ? Ja kliimaksi : onko osoite oikea ?
Teorian mukaanhan sielu poistuu. Turvallinen tapa olisi jo ennakolta tehdä huolellinen kirjattu kirje tai paketti mutta kun osoite on hieman epäselvä ja entäs postimaksu sitten. Suomi 1,40, Eurooppa 2,20 ja muut maat prioritynä 3,30 euroa ja onko sielulla matkaan edes kiire. Nämä pätevät sitten vain tiettyihin painorajoihin ja kokoihin asti asti.
Mutta taivaaseenhan sen sielun piti päätyä. Tai sitten sielunvaellukseen ja uudestisyntymään. Ihmisen ikiaikainen halu saada lopulta päättää omasta, edes siitä kaikkein tärkeimmästä, kutsutaan sitä nyt sitten vaikka sieluksi, on kiistaton. Kaikkien elinvuosien aikana kasatusta pääomasta, kokemuksesta ja sen hukkaanjoutumisesta on meillä kaikilla selvä huoli mikäli olemme rehellisiä itsellemme.
Riippuen maailmankolkasta minne päätyi elämäänsä viettämään omasta itsestä päättämisen taso vaihtelee. Tietyissä tapauksissa, esimerkiksi stoalaisessa zeniläisyydessä, itsemurha on hyväksyttävä tapa siinä vaiheessa kun keholla ei enää ole toivoa. Vastine tälle on eutanasia, mutta lääkärikunta, joka on aivopesty elossaolevien ruumiiden säilyttämisen kulttuurin puolelle, tekee parhaansa eri tavoin eripuolilla maailmaa estääkseen itsemääräämisoikeuden ja viimeisen inhimillisyyden toteutumisen.
Dilemma on lauseessa : "Jos kuitenkin vielä olisi toivoa." Toivoahan me olemme arkeemme kaivanneet. Toivon myötä tulee uusia kokemuksia ja elämä jatkuu. Samalla jatkuu myös arki halusimmepa sitä tai ei.
Minä kuuulun siihen harvalukuiseen joukkoon jolle elämänmittaiseksi taakaksi on muodostunut ultrajuoksun kautta niin vahvojen tunteiden tunteminen että perspektiivi arjen ymmärtämiseen saa valtavat mittasuhteet.
Minusta on vuosien varrella rakentunut juoksukone, joka käytyään äärirajoilla tyyntyy hetkeksi ja juuri sillä hetkellä rauha ja syvä ymmärrys arjesta elämän tarkoituksena näyttäytyy kristallinkirkkaana. Tuon ohikiitävän hetken turvin kykenen tavalliseen arkeen kunnes tyhjiö sieluuni muodostuu ja jälleen on aloitettava harjoitus kohti uutta äärirajaa.
Elämäni tältä osin on yhtä helvettiä. Kaikilta muilta osa-alueiltaan se on mielestäni juuri sopivaa. Miksi juuri minun ristikseni on koitunut olla niin sanottu elämäntapajuoksija ? Onko kyse sattumasta ? Kun kohtasin kuolemani ensikerran syöpäosastolla ja pitkien neuvottelujen tuloksena sain uuden mahdollisuuden, niin juoksusta muodostui väline tavoittaa ääriraja.
Ääriraja, jonka jälkeen ei enää jaksa mutta jos on rehellinen voi perääntyessään rajalta takaisin elämään kokea vahvat tunteet ja kristallinkirkkaan ajatuksen hetken. Nähdä että SE on juuri siinä edessäsi mutta että koskaan et sitä tavoita. Päästä lähelle ja jäädä niin kauas yhtäaikaa. Täydellinen känni, orgasmi tai matka jonnekin tyhjyyteen.
Pahinta tässä kaikessa on että raja nousee jatkuvasti ylemmäs. Käyttäessäni ultrajuoksua keinona ymmärtää syvemmin juoksun määrä nousee aina vain suuremmaksi. Aivan kuten tarve ymmärtää syvemmin. Lopputulos on aina sama. Ympyrä, joka koskaan ei sulkeudu. Joudun lähtemään aina uudelle kierrokselle.
He jotka eivät tätä ymmärrä väittävät että olen juoksun orja. Itse koen että olen elämän ymmärtämisen orja omassa elämässäni. On päiviä jolloin hapuilen pimeässä ja on päiviä jolloin mitkään aurinkolasit eivät himmenna hohdetta.
Nautin harjoittelusta koska tiedän mitä ovia se minulle avaa. Olen erittäin tietoinen että olen vienyt ultrajuoksun omassa elämässäni aivan liian pitkälle mutta nyt on jo myöhäistä. Toisaalta kuten alussa mainitsin olen hetkittäin joutunut luopumaan paljosta. Yksi sellainen asia on normaali arki. Ja sitähän kaikki juuri haluavat - irti arjesta ! Minä sensijaan kaipaan eniten juuri sitä - normaalia arkea - onneksi edes hetkittäin saan olla siinä ihan rauhassa ja erittäin tavanomaisesti.
Loppusanat
Pääni koko on numeroilla ilmaistuna 62. Minulla oli kerran koira jonka pään ympärysmitta oli 69. Tosin mittaustulos jäi koiran yhteistyökyvyn puutteen vuoksi osittain epäselväksi niin kuin moni muukin asia kyseisen koiran kanssa. En silti usko että sieluni koko olisi vain 21 grammaa koska en koe olevani tyhjäpäinen ja olen taipuvainen liiotteluun joskus. Sensijaan olen vakuttunut että koirallani oli isompi sielu kuin minulla koskaan tulee olemaan.
SEN juju on juuri siinä - sitä ei pysty näkemään - kokemaan kylläkin. Ja aikaa on vain tämä yksi elämä.
Ultrajuoksijan ja kirjailijan ajatuksia matkan varrelta. Perspektiivinä sairastettu syöpä vuosimallia 1993 ja 32 vuotta kestävyysjuoksua. Lukijalta toivotaan kommentteja, vuoropuhelu on rikkaus. Kansikuva Jani Rautonen, Norja/Barraś
perjantai 23. helmikuuta 2018
sunnuntai 18. helmikuuta 2018
SE
Blogini lukijoita, myös urheilijoita, saattaa kiinnostaa mitä numeroiden taakse kätkeytyy. Mistä viikottaiset harjoituskilometrit ja harjoitustunnit saavat alkunsa tai mikä ne mahdollistaa. Numerofriikit usein unohtavat että pelkät numerot eivät ultrajuoksussa kuten elämässäkään kerro läheskään kaikkea. Lisäksi mukana on aina SE.
Pystyäkseni harjoittelemaan kuten nyt, ammattimaisesti, pitää kotiasioiden olla kunnossa. Urheilun aiheuttamaa stressiä on helppo valvoa jos muuta stressiä ei ole. Kotona harjoitteleminen taas tarjoaa rauhaa ja väljyyttä harjoitteluun mikäli perhe tukee pyrkimyksiä.
Kirsistä on vuosien mittaan tullut ultrahuollon ammattilainen kilpailuissa. Vielä suurempi merkitys on tasavertaisella parisuhteella arjessa. Limiitillä harjoittelevaa ultrajuoksijaa on joskus vaikeaa ymmärtää einesruuan ja naistenlehtien tarjoamalla näkemyksellä, onneksi meillä ei ole juurikaan kumpiakaan tarjolla. Sensijaan keskittyvää ja tukevaa kuuntelemista sitten sitäkin enemmän, puolin ja toisin, ei siis pelkästään ultrajuoksijan. Eli sitä saa mitä kykenee myös antamaan.
Viikolla kaikkien negatiivisten harjoitustunteiden jälkeen sain tarpeekseni ja sanoin Kirsille että juodaan lauantaina vähän viiniä ja rentoudutaan. Kirsi tietää kokemuksesta että kun sanon näin olen sillä limiitillä että hermot menevät. Niinpä hän ei tällöin raahaa minua mihinkään sellaisiin toimintoihin jotka eivät edesauta urheilusta palautumista. Hän tietää että harteilleni ei tällöin sälytetä mitään omituisia velvollisuuksia, joita jotkut kutsuvat tasapainoiseen perhe-elämään osallistumiseksi. Suomeksi tarkoitan tällä että ei lähdetä shoppailemaan saati minnekään muuallekaan tyhjää kiertämään. Sanotaan muulle suvulle ynnä ihmisille että joskus toiste.
Minä arvostan kestävyyttä suhteessa ikään enemmän kuin nopeutta suhteessa ikään. Jokainen arvottaa lajinsa itse mutta itse koen että on jotenkin yksitotista vanhenevana urheilijana mitata nopeustasoaan muihin samanikäisiin. Sensijaan kestävyyden mittaaminen kiehtoo.
Sanonnassa "se juoksi vielä 60-vuotiaana maratonin siihen ja siihen aikaan" sisältyy se sana vielä. Miten niin vielä ? Onko kenties jokin aikaraja sille että pitäisi siirtyä baaritiskille tai alkaa kasvattamaan vatsaa niin että oma kulli ei enää näy ?
Minä nautin siitä että kun lähden Norjan Signaldalenista juosten ylös Barraksen yli 1400 metristä huippua niin kolmen ensimmäisen kilometrin juoksun jälkeen 80 prosenttia ikätovereistani ovat tukehtuneet ja loput 15 prosenttia tukehtuvat seuraavien kolmen kilometrin osuudella. Vielä on matkaa huipulle jäljellä jonne pääsy hyvän kunnon lisäksi vaatii tasapainoa, elastisuutta sekä rohkeutta. Ja minä juoksen kollipoikien mittapuulla sinne hiljaa.
Nautin myös siitä kun näen yli 60-vuotiaiden juoksevan kuusi päivää kilpailussa siitä nauttien. Olen sitä mieltä että Suomessa ei arvosteta mitään ultrajuoksua riittävästi. Esimerkiksi Montelan veljesten uraa uurtavaa uraa kuten ei Seppo Leinosen eikä Jari Tomponkaan uria ole arvostettu tarpeeksi. Monteloita pidettiin jossain vaiheessa hulluina, Sepon kilometrimääriä työn ohella ei vieläkään ole tajuttu eikä Jari ole saanut ennätyksistään huolimatta tukea ollenkaan niin paljon kuin olisi ansainnut.
Omasta urastani olen jäävi sanomaan. Iloitsen kuitenkin että minua on kuunneltu ultrajuoksijana mutta etenkin ihmisenä. Miten harrastuksesta on tullut elämänmittainen matka ja niin edelleen. Julkisuuteni on ollut hyvästä lajille ja tietenkin myös minulle mutta varauksin. Aina ei ole ymmärretty mitä matka syöpäosastolta maratonien kautta ultrajuoksijaksi on vaatinut - nimenomaan ihmisenä kasvamisena.
Minulle tämä ei aina ole harrastus tai jotakin "hassua kivaa nauttimista". Nautin maastossa juoksemisesta, on mukava harjoitella tai juosta omaksi ilokseen luonnossa tai nätissä ympäristössä mutta asenteeni silloin kun olen tavoitteellinen on ammattimainen. Mitä vanhemmaksi olen tullut sitä analyyttisemmäksi ja itsekriittisemmäksi olen itseäni kohtaan tullut. Muut saavat puolestani pelleillä kunhan muistavat että en ole tosikko vaikka harjoittelenkin tosissani.
Kun kotiasiat, asenne ja arvostus ovat kohdallaan voi syntyä hyvää jälkeä. Vaaditaan kuitenkin lisäksi jatkuvaa kuormituksenvalvontaa. Kun alkaa tuntumaan siltä että maailmassa ei ole enää yhtään positiivisuutta tai että lenkille on pakko mennä, niin silloin stressitaso on noussut liiaksi. Tämä ei tarkoita automaattisesti sitä että on harjoitellut liikaa, vaan että kuormitus juuri sillä hetkellä on liikaa.
Tällaisissa tapauksissa unohdan juoksun hetkeksi kokonaan. Teen jotain täysin normaalista ja vaativasta harjoitusrytmistä poikkeavaa ja rentoudun. Voin saunoa mökillä, juoda vähän viiniä tai olutta tai vaikkapa näin talviaikaan kotioloissa käydä ajelemassa moottorikelkalla paistamassa kairassa makkarat.
Rentoutumisen jälkeen paluu harjoitteluun tapahtuu pehmeästi kulloisenkin tilanteen vaatimalla tavalla. Näin menetellen tulee tärkein asia ultrajuoksuharjoittelussa hoidettua : harjoittelu ei saa olla suorittamista. Kunto ja suorituskyky ovat kaksi aivan eri asiaa. Jatkuva ylärajalla suorittaminen jauhaa vaivalla rakennetun kestävyyskunnon murusiksi.
Edelläkerrottua on vetomiesten joskus vaikea ymmärtää kun valmistaudutaan suorittamaan yli maratonin mittaisia suorituksia. Vetomiehillä tarkoitetaan niitä ultraurheilijoita, jotka eivät usko kestävyyteen perustuvien vahvuuksiensa kehittämisen hyödyllisyyteen vaan vannovat tuhannen metrin vetojen nimeen vielä silloinkin kun tavoitteena on juosta niitä tonnin vetoja sata peräkkäin - noin kuvainnollisesti ilmaisten.
Tekstin alussa olevassa kuvassa näytän persettä lintulaudalle. Kyseessä oli yritys olla pyörtymättä erään harjoituksen jälkeen ja siinä onnistuttiin kuten myös kyseessä olleessa harjoituksessa.
Nivelten ja lihaksiston tarkkailun ohella valvonnassa on ravinto ja kehon paino. Aina ei suju, joskus elimistö päästää kaiken läpi vaikka mitä ottaisi ja polviinkiin täytyy nojata.
Tärkeintä on kuitenkin että SE seuraa päivästä toiseen. Sitä on vaikeata selittää mikä SE on mutta saatte nyt tyytyä esimerkkiin.
Juoksin torstaina Kessistä palattuani Paatsjoen sillalla ihmisjoukkoon. Turistibussi oli tuonut maisemia ihmettelemään viitisenkymmentä eri kansallisuuksia olevaa turistia. Paatsjoki virtasi sillan alla avoimena ja Lapin valkoinen hohde oli ympärillä huipussaan.
Turistit katsoivat epäuskoisena erämaasta juoksevaa hahmoa. Sillalla yksi, todennäköisesti espanjalainen, rohkaistui kysymään :
- Is it okay ?
- It is very okay ! vastasin.
Tässäkin tapauksessa molemmille saattoi jäädä epäselväksi mikä SE on. Ehkei kuitenkaan minulle ?
VIIKKO 7. HARJOITTELUNI
Ma- Ap. kevyt barefoot (paljasjalkakenkä; matala pohja eli luonnollisuuteen pyrkivä askel) lenkki 6 km - 39.47. Tämän tarkoitus oli tarkistaa lihaksiston ja etenkin nivelten kuntoa edellisen mahtiviikon (181 km jäljiltä.) Keskivauhti 6.35 min /km
ip. Kevyt 10 km - 1.06. Kv. 6.37, askel pomppiva ja elimistö tyhjä.
Ti- Ap. päänsärkyä ja heikotusta
Ilta 10 km - 1.04. Kv. 6.25.
Ke- Massiiviharjoitus "Kollaa kestää" 40,1 km - 4.13. Kv. 6.18. Aika sisältää puolivälin huoltokäynnin eli soppatykki, riuku ja kuivaa vaatetta.
To- Kessiin perusjuoksua riskillä 26 km - 2.49. Kv. 6.29.
Pe- Ap. vauhdinvaihteluharjoitus eli syketasojen testausta suhteessa vauhtiin 18,2 km - 1.49. Kv. 6.00.
Ilta poluilla 10,2 km - 1.11. Kv. 7.02. Lumisia polkuja ja moottorikelkkauria, voimaharjoitus. Vatsavaivaa illalla.
La- 8 km keskivauhtia - 49.37. Kv. 6.11. Keskivauhtini raja on noussut. Tämä ei ollut temmoltaan kevyt harjoitus.
Su- Kessi 26,5 km - 2.47. Kv. 6.19. Perusjuoksun ylärekisterissä. Helppo harjoitus paitsi että viimeisen viisi kilometriä juoksin sopivasti väsyneenä väsyneen juoksun detaljeja kehittäen. Kuormituksensäätö : en halunnut juosta yli 3 tunnin lenkkiä enkä enempää kuin korkeintaan viisi kilometriä väsyneenä.
Illalla kävelyä Kirsin kanssa vajaa tunti.
Yhteensä juoksua 155,3 km - 16 tuntia ja 30 minuuttia - Vertikaalinen noususumma 1091 metriä eli naurettava mutta tämä onkin maantiejuoksua kohti tasaista kilpailurataa Unkarissa.
Elimistö kapinoi ensin päänsäryllä (hartiajännitys) ja sitten vatsavaivalla. Tuntui loppuviikosta että neste menee elimistön läpi eli tiettyjä puutoksia väliaikaisesti on. Tällä harjoitusmäärällä ei kestä yhtään pääkipua, vatsavaivaa tai huonoa nukkumista, kaikki näkyy heti puuttuvissa kilometreissä.
Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen - homma on hallinnassa. Helmikuu helistää, nyt kasassa 405 kilometriä ja 44 tuntia. Tahti on lähes 600 kilometrin tasoa ja 550 km piti olla yläraja - edelleen tulee helposti mutta ei enää ihan niin helposti. Ja voitte uskoa että kuormitusanalyysiä tehdään päivittäin erittäin tarkasti.
George Malloryltä kysyttiin miksi hän halusi kiivetä Mount Everestille ?
Vastaus oli "Because it is there."
Koska SE on siellä.
sunnuntai 11. helmikuuta 2018
YKSIN TIELLÄ
VIIKKO 6. HARJOITTELUNI
Ma- 24,4 km - 2.36. Kessi-Virtaniemi, -10 pakkasta ja aurinkoista. Kv. 6.25 min/km
Ti- 36,1 km - 3.53. Erittäin kylmä viima -15 pakkasta ja takki jäässä sisältä. Kv. 6.28.
Ke- Palauttavaa juoksua 10,3 km - 6.43. Osittain poluilla. Kv. 6.43.
To- Aamupäivällä 28 km - 2.56. Kv 6.17. Aavistuksen liian kovaa.
Iltapäivällä pitkä palautus 14,1 km - 1.35. Kv. 6.44.
Pe- 15,6 km - 1.43. Väsynyt ensi kerran pitkään aikaan. Kv. silti 6.36.
La- 22 km - 2.19. Nätisti palautuu. Kv. 6.19.
Su- 30,1 km - 3.12. Kv. 6.23. Normaali pitkähkö lenkki, erinomainen kulku.
Yhteensä 181 km - 19 tuntia ja 26 minuuttia - 1488 vertikaalista nousumetriä.
181 kilometriä viikossa yksin tiellä. Lähdin sunnuntain harjoitukseen täynnä pelkoa ja epävarmuutta. Olen täysin terve ja kivuton, lääkärin mielestä erinomaisessa kunnossa, mutta kuinka korkealle uskallan nostaa harjoitusrasitteen tällä toisella perusharjoituskaudella ?
Omassa harjoituskuviossani joulukuu 551 kilometriä ja 60 tuntia, tammikuu 570 kilometriä ja 64 tuntia. Tämä käsitti ensimmäisen peruskuntokauden jonka tavoite täyttyi helposti. Pitkät tuplaharjoitukset pimeässä kaamoksen pakkasessa ovat nostaneet elimistöni kyvyn ottaa harjoitusta vastaan tuottavasti uudelle ennenkokemattomalle tasolle.
Toinen peruskuntokausi kestää aina maaliskuun alkupäiviin asti ja nyt elimistölle syötetään lisää tuplaharjoituksia ja maksimissaan 50 kilometrin vuorokausiannosta tiiviimmin rytmitettynä. Tarkoituksena on maksimoida kestävyys ja väsyneenä juoksun taloudellisuus.
Kaikki tähtää kykyyn juosta Unkarin 6-päivän juoksussa hyvä tulos. Asenteesta kertoo jotakin se että Kirsi otti viikolla puheeksi Unkarin ruokailut ja rytmityksen. Kirsin mielestä poskissani on vielä kaventamisen varaa vaikka painoni onkin hallitusti pudonnut viitisen kiloa syksystä.
Edelläkerrottu kuvaa sitä miten perheen sisällä minua lähin ihminen kokee ja vaistoaa harjoittelun intensiteetin, asenteen ja tavoitteen. Normaalille keskiverrolle tuulipukukansalle on täysin hämärän peitossa mitä kuukausittainen jatkuva yli 500 kilometrin juokseminen vaatii fyysisesti yhtälailla kuin henkisesti. Sensijaan lähellä oleva ihminen joka on ollut rinnallani useissa ultrajuoksuissani ymmärtää mihin olen matkalla.
Kokemus on opettanut järjenkäyttöä harjoittelussa. Painon, sykkeen, kilometriaikojen suhteessa reitteihin ja unirytmin lisäksi seurannassa on ravinto ja yleinen muu mieliala. Paljon muuta ei päiviini mahdu levon ja harjoituksen lisäksi mutta aina jotakin pientä ja piristävää sentään, esimerkiksi autoremonttia ja kotitöitä.
Minulta ei puutu uskallusta eikä rohkeutta mutta itseäni en halua polttaa loppuun tai rikkoa turhaan. Kilpailussa sitten kylläkin mutta sielläkin terveyden jatkuvuuden ehdoilla. Lääkärini Tampereella totesi harjoitteluni määrän poikkeuksellisen suureksi ja varoitti infektioista. Näillä harjoituskuormilla elimistön vastustuskyky on jo hieman tiukemmalla. Päivittäin käytän c-vitamiinilisää torjumaan elimistön stressitilan kuormaa ja silloin tällöin myös muita vitamiineja varmistamaan kokonaisuuden.
Sunnuntaina Siikajärventiellä käytin harvinaista omaa keksimääni menetelmää henkisten juoksuominaisuuksien kehittämiseen. Juoksin ensin kääntöpaikalle noin 7,5 km päähän ja sitten takaisinpäin mutta käännyinkin taas kääntöpaikan suuntaan jo kolmen kilometrin päästä. Juoksin näin ikäänkuin lenkkeinä tällä 15 kilometrin reitillä 30 km. Aina kun luulin pääseväni lähemmäs kotia käännyinkin taas pois. Henkinen yliote eteenpäinmenemiselle mutta väärään suuntaan pitää nillityksen loitolla.
Kahden tunnin juoksemisen jälkeen sain pääni järjestykseen. Yli 70.000 kilometrin juoksukokemuksen omaava kovalevyni näytti vihreätä valoa tuntemuksilleni. Laitoin musiikin korviini ja join vähän vettä. Katsoin taivaalle aurinkoa ja juoksin lenkin loppuun pakottomasti.
Ihmisellä on oltava unelmia ja rohkeutta niihin pyrkimiseen.
Harjoitusohjelma joustaa, en minä. Niin kauan kuin nautin harjoittelusta kaikki on hyvin. Tämä ei aina tarkoita sitä että harjoittelu olisi helppoa mutta kuuden päivän juoksun harjoituskilometrieni olisi tultava helposti. Ainoa vika on, että jo vuosia sitten olen kadottanut käsityksen "normaalista helposta". Minun on tyytyminen siis omaan käsitykseeni ja nautin kun keho tottelee kun käsken.
Ma- 24,4 km - 2.36. Kessi-Virtaniemi, -10 pakkasta ja aurinkoista. Kv. 6.25 min/km
Ti- 36,1 km - 3.53. Erittäin kylmä viima -15 pakkasta ja takki jäässä sisältä. Kv. 6.28.
Ke- Palauttavaa juoksua 10,3 km - 6.43. Osittain poluilla. Kv. 6.43.
To- Aamupäivällä 28 km - 2.56. Kv 6.17. Aavistuksen liian kovaa.
Iltapäivällä pitkä palautus 14,1 km - 1.35. Kv. 6.44.
Pe- 15,6 km - 1.43. Väsynyt ensi kerran pitkään aikaan. Kv. silti 6.36.
La- 22 km - 2.19. Nätisti palautuu. Kv. 6.19.
Su- 30,1 km - 3.12. Kv. 6.23. Normaali pitkähkö lenkki, erinomainen kulku.
Yhteensä 181 km - 19 tuntia ja 26 minuuttia - 1488 vertikaalista nousumetriä.
181 kilometriä viikossa yksin tiellä. Lähdin sunnuntain harjoitukseen täynnä pelkoa ja epävarmuutta. Olen täysin terve ja kivuton, lääkärin mielestä erinomaisessa kunnossa, mutta kuinka korkealle uskallan nostaa harjoitusrasitteen tällä toisella perusharjoituskaudella ?
Omassa harjoituskuviossani joulukuu 551 kilometriä ja 60 tuntia, tammikuu 570 kilometriä ja 64 tuntia. Tämä käsitti ensimmäisen peruskuntokauden jonka tavoite täyttyi helposti. Pitkät tuplaharjoitukset pimeässä kaamoksen pakkasessa ovat nostaneet elimistöni kyvyn ottaa harjoitusta vastaan tuottavasti uudelle ennenkokemattomalle tasolle.
Toinen peruskuntokausi kestää aina maaliskuun alkupäiviin asti ja nyt elimistölle syötetään lisää tuplaharjoituksia ja maksimissaan 50 kilometrin vuorokausiannosta tiiviimmin rytmitettynä. Tarkoituksena on maksimoida kestävyys ja väsyneenä juoksun taloudellisuus.
Kaikki tähtää kykyyn juosta Unkarin 6-päivän juoksussa hyvä tulos. Asenteesta kertoo jotakin se että Kirsi otti viikolla puheeksi Unkarin ruokailut ja rytmityksen. Kirsin mielestä poskissani on vielä kaventamisen varaa vaikka painoni onkin hallitusti pudonnut viitisen kiloa syksystä.
Edelläkerrottu kuvaa sitä miten perheen sisällä minua lähin ihminen kokee ja vaistoaa harjoittelun intensiteetin, asenteen ja tavoitteen. Normaalille keskiverrolle tuulipukukansalle on täysin hämärän peitossa mitä kuukausittainen jatkuva yli 500 kilometrin juokseminen vaatii fyysisesti yhtälailla kuin henkisesti. Sensijaan lähellä oleva ihminen joka on ollut rinnallani useissa ultrajuoksuissani ymmärtää mihin olen matkalla.
Kokemus on opettanut järjenkäyttöä harjoittelussa. Painon, sykkeen, kilometriaikojen suhteessa reitteihin ja unirytmin lisäksi seurannassa on ravinto ja yleinen muu mieliala. Paljon muuta ei päiviini mahdu levon ja harjoituksen lisäksi mutta aina jotakin pientä ja piristävää sentään, esimerkiksi autoremonttia ja kotitöitä.
Minulta ei puutu uskallusta eikä rohkeutta mutta itseäni en halua polttaa loppuun tai rikkoa turhaan. Kilpailussa sitten kylläkin mutta sielläkin terveyden jatkuvuuden ehdoilla. Lääkärini Tampereella totesi harjoitteluni määrän poikkeuksellisen suureksi ja varoitti infektioista. Näillä harjoituskuormilla elimistön vastustuskyky on jo hieman tiukemmalla. Päivittäin käytän c-vitamiinilisää torjumaan elimistön stressitilan kuormaa ja silloin tällöin myös muita vitamiineja varmistamaan kokonaisuuden.
Sunnuntaina Siikajärventiellä käytin harvinaista omaa keksimääni menetelmää henkisten juoksuominaisuuksien kehittämiseen. Juoksin ensin kääntöpaikalle noin 7,5 km päähän ja sitten takaisinpäin mutta käännyinkin taas kääntöpaikan suuntaan jo kolmen kilometrin päästä. Juoksin näin ikäänkuin lenkkeinä tällä 15 kilometrin reitillä 30 km. Aina kun luulin pääseväni lähemmäs kotia käännyinkin taas pois. Henkinen yliote eteenpäinmenemiselle mutta väärään suuntaan pitää nillityksen loitolla.
Kahden tunnin juoksemisen jälkeen sain pääni järjestykseen. Yli 70.000 kilometrin juoksukokemuksen omaava kovalevyni näytti vihreätä valoa tuntemuksilleni. Laitoin musiikin korviini ja join vähän vettä. Katsoin taivaalle aurinkoa ja juoksin lenkin loppuun pakottomasti.
Ihmisellä on oltava unelmia ja rohkeutta niihin pyrkimiseen.
Minä ja vakituinen lenkkikaverini, lumiaura. |
Harjoitusohjelma joustaa, en minä. Niin kauan kuin nautin harjoittelusta kaikki on hyvin. Tämä ei aina tarkoita sitä että harjoittelu olisi helppoa mutta kuuden päivän juoksun harjoituskilometrieni olisi tultava helposti. Ainoa vika on, että jo vuosia sitten olen kadottanut käsityksen "normaalista helposta". Minun on tyytyminen siis omaan käsitykseeni ja nautin kun keho tottelee kun käsken.
perjantai 9. helmikuuta 2018
IVALO SARJA 6. OSA : ORAVANPYÖRÄ
IVALO SARJA on yksi blogini sarjoista, se kertoo ajatuksista ja
sattumuksista vakituisesti Lappiin etelästä muuttaneena eli havannoi
olemistani sydämeni kodissa - Pohjoisessa.
OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTANI-sarjan löydät blogin sivupalkista, se ei enää jatku ellei joku sitä kirjaksi kustanna.
Palasin viimeviikon lopuksi kotiin etelän turneelta. Vitsinä meillä täällä Lapissa on tuo etelässä käynti; joskus kysytään toisiltamme että oliko lämmintä ja hyvät kelit, kuten etelän reissuilla yleensä saisi olla.
Tällä kertaa Tampere-Ylöjärvi-Hämeenkyrö akselilla kelit olivat paskat. Jäinen muka -talvi, kosteita tuulia ja märkiä lumipyryjä, tiet suolasontaa täynnä ja hanget ruskeat nietokset. Tosin hiukan syrjemmällä oli luntakin etelän mitalla mukavasti, lappilaisittain huvittavasti.
Kirsi on syntynyt rannikon pienessä kalastajakylässä, Helsingissä, ja minä Tampereella. Me viihdymme rauhassa luonnossa ja pienemmissäkin ympyröissä mutta nautimme todellisista kaupungeista täysin siemauksin silloin kun sellaisiin matkustamme ja kykenemme myös bailandoon tarvittaessa. Tällaisia kaupunkeja viime vuosina ovat olleet Budapest, Varsova, Krakova tai Kaunas. Meillä siis on jonkinverran sekä myötäsyntyistä että kokemusperäistä olemisen tietoa urbaaniudesta.
Eräänä iltana kotiinpaluuni jälkeen tuli viinilasin ääressä saunan jälkeen puhetta että miltä se nyt taas tuntui kun siellä etelässä kävin. Taas -sana tässä tapauksessa on hieman liioittelua koska olin ennen tätä matkailuauton huoltoreissua ollut Pohjoisessa yhtämittaa reilun kahdeksan kuukautta.
Kuvailin Kirsille ensin ilmaa. Kuinka hirvittävän huono ilmanlaatu hengitettäväksi oli Tampereen seudulla. Juostessani lenkkejä siellä koin vetäväni aivankuin lentokentällä kerosiinia keuhkoihini. Paskafiilistä lenkeillä korosti jäinen liukkaus ja kaikenkattava kosteus.
Meillä pohjoisessa ei ole edelläkuvattua lainkaan. Ilmansaasteita ei ole, hanget hohtavat valkoisina ja koska lähes aina on pakkasta niin juuri koskaan hyvinauratuilla lumipintaisilla teillä ei ole liukasta. Jalattomalle nykyihmiselle olosuhteita voisi kuvata että autoa ei Nellimin ja Ivalon seudulla tarvitse koskaan pestä talvella - ei kertaakaan siis.
Käyn etelässä etenkin tapaamassa ystäviä ja vähiä sukulaisia. Kuvailin Kirsille tunnelmiani että näin pitkän poissaolon jälkeen etelän ihmisten elämänrytmi muistutti lähinnä juoksupyörässä ravaamista. Syvensin kielikuvaani kertomalla jutun siitä lopulta uupuneesta oravasta joka makasi selällään silmät nurinpäin päässä omassa häkissään olevassa juoksupyörässä ja pyörä vaan pyöri pyörimistään.
" All You Zombies Are You Crazy ..."
Ajellessani kotiin etelästä aloin Rovaniemen jälkeen tyyntymään. Sodankylän jälkeen kun kynttiläkuuset kapenivat koin tervetullutta helpotusta ja Nellimin kotitiellä Kaitavaaran nousussa tunsin vahvasti että kotini todellakin on täällä Pohjoisen Lapissa.
Olemiseen täällä kuuluu oravanpyörästä erossapysymisen lisäksi ajatus siitä että aina välillä täältä on tervettä matkustaa etelään ja myös hiukan syvemmälle oikeaan Eurooppaan ja sen metropoleihin - onpahan sitten perspektiiviä kaikelle sille rakentavalle mielenrauhalle ja elämisen laadulle mitä Pohjoinen Lappi meille Kirsin kanssa arjessamme tarjoaa.
VIIKKO 5. HARJOITTELUNI
Ma- 16 km - 1.38. Ylöjärvi - Lamminpää Tampere
Ti- 10 km illalla myöhään Ylöjärven keskustassa - 1.00.
Ke- Pinsiössä 18,4 km - 1.53
To- aamu Ylöjärvellä 10 km - 1.03.
Iltayö Nivalassa 10 km - 1.01.
Pe- Aamupäivällä Kärpän lenkki Keijon kanssa Nivalassa - 1.16.
Iltapäivällä Onnin kanssa Nivalassa 9 km - 57.19.
La- Lepo / väsynyt matkustamisesta
Su- Kotona kevyt ap. 10,3 km - 1.04. -27 celsiusta
illalla 10,1 km - 1.03. -24 celsiusta
yhteensä 105,9 km - 10 tuntia ja 57 minuuttia - 667 metriä vertikaalia.
Kevyehkö viikko ikäänkuin johdatuksena raskaampaan harjoitteluun.
TAMMIKUUN SUMMAUS
Juoksua 570 km - 64 tuntia.
Erittäin hyvä kuukausi. Ensimmäinen peruskuntokausi (joulukuu ja tammikuu) päättyi kevyeen viikkoon ja Helmikuussa rasitus kasvaa entisestään rytmityksen ja toiston myötä.
OTTEITA PÖYTÄLAATIKOSTANI-sarjan löydät blogin sivupalkista, se ei enää jatku ellei joku sitä kirjaksi kustanna.
Virtaniemen tieltä lenkiltä. |
Palasin viimeviikon lopuksi kotiin etelän turneelta. Vitsinä meillä täällä Lapissa on tuo etelässä käynti; joskus kysytään toisiltamme että oliko lämmintä ja hyvät kelit, kuten etelän reissuilla yleensä saisi olla.
Tällä kertaa Tampere-Ylöjärvi-Hämeenkyrö akselilla kelit olivat paskat. Jäinen muka -talvi, kosteita tuulia ja märkiä lumipyryjä, tiet suolasontaa täynnä ja hanget ruskeat nietokset. Tosin hiukan syrjemmällä oli luntakin etelän mitalla mukavasti, lappilaisittain huvittavasti.
Kirsi on syntynyt rannikon pienessä kalastajakylässä, Helsingissä, ja minä Tampereella. Me viihdymme rauhassa luonnossa ja pienemmissäkin ympyröissä mutta nautimme todellisista kaupungeista täysin siemauksin silloin kun sellaisiin matkustamme ja kykenemme myös bailandoon tarvittaessa. Tällaisia kaupunkeja viime vuosina ovat olleet Budapest, Varsova, Krakova tai Kaunas. Meillä siis on jonkinverran sekä myötäsyntyistä että kokemusperäistä olemisen tietoa urbaaniudesta.
Eräänä iltana kotiinpaluuni jälkeen tuli viinilasin ääressä saunan jälkeen puhetta että miltä se nyt taas tuntui kun siellä etelässä kävin. Taas -sana tässä tapauksessa on hieman liioittelua koska olin ennen tätä matkailuauton huoltoreissua ollut Pohjoisessa yhtämittaa reilun kahdeksan kuukautta.
Kuvailin Kirsille ensin ilmaa. Kuinka hirvittävän huono ilmanlaatu hengitettäväksi oli Tampereen seudulla. Juostessani lenkkejä siellä koin vetäväni aivankuin lentokentällä kerosiinia keuhkoihini. Paskafiilistä lenkeillä korosti jäinen liukkaus ja kaikenkattava kosteus.
Meillä pohjoisessa ei ole edelläkuvattua lainkaan. Ilmansaasteita ei ole, hanget hohtavat valkoisina ja koska lähes aina on pakkasta niin juuri koskaan hyvinauratuilla lumipintaisilla teillä ei ole liukasta. Jalattomalle nykyihmiselle olosuhteita voisi kuvata että autoa ei Nellimin ja Ivalon seudulla tarvitse koskaan pestä talvella - ei kertaakaan siis.
Käyn etelässä etenkin tapaamassa ystäviä ja vähiä sukulaisia. Kuvailin Kirsille tunnelmiani että näin pitkän poissaolon jälkeen etelän ihmisten elämänrytmi muistutti lähinnä juoksupyörässä ravaamista. Syvensin kielikuvaani kertomalla jutun siitä lopulta uupuneesta oravasta joka makasi selällään silmät nurinpäin päässä omassa häkissään olevassa juoksupyörässä ja pyörä vaan pyöri pyörimistään.
" All You Zombies Are You Crazy ..."
Ajellessani kotiin etelästä aloin Rovaniemen jälkeen tyyntymään. Sodankylän jälkeen kun kynttiläkuuset kapenivat koin tervetullutta helpotusta ja Nellimin kotitiellä Kaitavaaran nousussa tunsin vahvasti että kotini todellakin on täällä Pohjoisen Lapissa.
Olemiseen täällä kuuluu oravanpyörästä erossapysymisen lisäksi ajatus siitä että aina välillä täältä on tervettä matkustaa etelään ja myös hiukan syvemmälle oikeaan Eurooppaan ja sen metropoleihin - onpahan sitten perspektiiviä kaikelle sille rakentavalle mielenrauhalle ja elämisen laadulle mitä Pohjoinen Lappi meille Kirsin kanssa arjessamme tarjoaa.
Kaitavaaralta Tsarmiin päin lenkiltä. |
VIIKKO 5. HARJOITTELUNI
Ma- 16 km - 1.38. Ylöjärvi - Lamminpää Tampere
Ti- 10 km illalla myöhään Ylöjärven keskustassa - 1.00.
Ke- Pinsiössä 18,4 km - 1.53
To- aamu Ylöjärvellä 10 km - 1.03.
Iltayö Nivalassa 10 km - 1.01.
Pe- Aamupäivällä Kärpän lenkki Keijon kanssa Nivalassa - 1.16.
Iltapäivällä Onnin kanssa Nivalassa 9 km - 57.19.
La- Lepo / väsynyt matkustamisesta
Su- Kotona kevyt ap. 10,3 km - 1.04. -27 celsiusta
illalla 10,1 km - 1.03. -24 celsiusta
yhteensä 105,9 km - 10 tuntia ja 57 minuuttia - 667 metriä vertikaalia.
Kevyehkö viikko ikäänkuin johdatuksena raskaampaan harjoitteluun.
TAMMIKUUN SUMMAUS
Juoksua 570 km - 64 tuntia.
Erittäin hyvä kuukausi. Ensimmäinen peruskuntokausi (joulukuu ja tammikuu) päättyi kevyeen viikkoon ja Helmikuussa rasitus kasvaa entisestään rytmityksen ja toiston myötä.
Kessistä lenkiltä. |
Paatsjoelta lenkiltä. |
Juoksemajärviltä lenkiltä. |