KUN EI SAISI

   Blogiani luetaan kolminkertainen määrä aina silloin kun kilpailen - juurikin niiden kilpailuraporttien osalta. Ihmisiä kiinnostaa ultrakilpailu ja miten pystyn suorituksiin. Minun salaisuuksistani saa kuitenkin huomattavan paljon paremman kokonaiskuvan seuraamalla blogiani jatkuvasti. Lukija huomaa, että salaisuuksia ei ole. Valintoja, jotka monille ovat täyttä utopiaa, on sitten senkin edestä.


   Joku sanoo: "Ei ole aikaa."
   Vastaukseni: " Ei voi kai sitten mitään?"

   Todellisuudessa voi kyllä ja paljon, jos vain ITSE haluaa.

   Anekdootti: "Vain vahvimmat kalat uivat vastavirtaan."
 

      Käänsin etupyörät kotia kohti, tämä ei vielä tarkoita että olisin lähimainkaan kotona mutta ajatus kotiinpalaamisesta on syntynyt. Ystävät olivat poikenneet asialla kotona Nellimissä ja tiedustelleet Kirsiltä, että koska se tulee takaisin. Olivat olleet hieman ihmettelevän näköisiä, kun Kirsi oli sanonut että kyllä se sieltä tulee sitten kun se saa tarpeekseen.
   Ihmisille tuntuu olevan utopistisen vaikeaa ymmärtää minun elävän ilman kelloa ja kalenteria. Olen asunut jälleen mukavasti kuusitoista päivää matkailuautossa, jos ollaan oikein tarkkoja, niin aion asua vielä muutaman päivän lisääkin tällä reissulla ja yhden yön olen juossut ulkona - lasketaanko se asumiseksi? Kotona kaikkialla.

   Kilpailusta on kulunut nyt yksitoista päivää, joista vain neljä on ollut täyttä lepoa. Heti kilpailuviikon jälkeiseen viikonloppuun tuli kunnollista, mutta hidasta, juoksua yllättävän paljon ja hyvillä nousumetreillä. Eilen päätin Norjan Heligskogenin aurinkoisilla itärinteillä lepääväni tänään - pakolla. Elän aikaa kun ei saisi. Näin pian yli sadanseitsemänkymmenen kilometrin polkukisan jälkeen olisi jopa hieman tyhmää juosta kovin paljon, vaikka näennäisesti juoksu tuntuu hyvältä ja on muka levännyt olo, niin todellisuus on toisenlainen. Sen huomaa ravinnon kulutuksesta ja kyvystä nukahtaa helposti lähes koska tahansa.
   Jos lenkille lähtemistä kysyttäisiin pelkästään euforiselta mieleltäni niin sehän antaisi mahdollisuuden vaikka mihin. Käsivarren ja Norjan tutuissa maisemissa on se vika, että kun ajattelen käyväni "ihan pikkuisella" lenkillä niin lopputulos on helposti reilu kolme tuntia, kaksikymmentä kilometriä ja kilometri vertikaalista nousua. Tämä ei edusta käsitystäni "ihan pikkuisesta" lenkistä, vaikka juoksu olisi hidasvauhtistakin.

   Monta vuotta sitten Kilpisjärvellä eräs paikallinen tokaisi minulle: "Me ei täällä turisteille aleta polkuja sorastamaan eikä poroille taloja tekemään." Nyt he ovat tehneet molemmat. Alla kuva Saanan Mallan parkkipaikkaa vastapäätä lähtevästä uudesta polusta, jonka jatkona on portaat graniittia mutta ei tietenkään huipulle saakka. Toinen kuva on porotalosta, räkkäsuojasta eli sääskisuojasta, Jiehkas-tunturin länsipuolen alamaassa.

   Noin viisi vuotta sitten eräs toinen Kilpisjärveläinen yrittäjä arvosteli matkailuautoilijoita ja matkailuvaunuilijoita. Nämä kuulemma eivät hyödytä kylää lainkaan. Minäkin poikkesin tällä reissulla kaksi kertaa kaupassa, ostin tankillisen dieseliä ja kaasupullon. Rahaa jäi kylään reilu kaksisataa euroa. Vielä jos vittuillaan niin en enää poikkea ollenkaan.
   Kukin matkailee tavallaan ja etenkin tarpeidensa mukaan. Norjassa kun on tilaa, ulkoiluhenkistä porukkaa sekä myös kauppoja ja polttoainetta. Todellisuudessa norjalaisten raha kelpaa, sehän pitää pystyssä Kilpisjärveä varsin pitkälle. Kateus on kauhea sairaus ja lappilainen kateus sen parantumaton versio. Muistutan tässä yhteydessä filosofiastani: "Kun itse itselleen tekee niin siitä tulee sitten sellainen kun itse tarvitsee."

   Kuvat ja videot ovat ulkoilun ohessa otettuja. Erämaan rauha, tunturituuli ja jokien solina ovat taas puhutelleet. Onneksi asun Lapissa, joten etelään ei tarvitse palata, riittää kun vaihtaa puolta.
   Mitä sitten lepopäivinä matkalla teen? Aina voi katsella kaunista luontoa, syödä hyvin, juoda punaviiniä ja kuunnella vaikkapa Shostakovichin Jazz-sarjoja, paistaa makkaraa nuotiolla tai filosofoida kylmässä joessa uimisen jälkeen. Sanalla sanoen lepuuttaa kärsinyttä mieltä ja visioida tulevia kärsimyksiä.
   Mutta jos ne ovatkin pelkästään nautintoa?

VIIKKO 34.

Ma - Lepo
Ti - Kävelyä Pellon pehmeällä pururadalla 2 kilometriä hitaasti. Hi-taas-ti.
Ke - Lepo
To - Taittopyörällä Sinettä-tunturille ja takaisin 29,11 km - 2.05. Perselaji.
Pe - Lepo
La - Juoksua Kilpisjärven Jeahkas- ja Saana tuntureilla 19,6 km - 3.17. Nahkat pois varpaista lopullisesti.
Su - 14,4 km Kilpisjärvellä kuten lauantaina mutta helpommin - 2.24. Väsynyt.

Yhteensä 34,1 km juoksua - 5:40 - Vertikaalista nousua 1599 metriä.


PARI LYHYTTÄ PÄTKÄÄ ULKOILUISTA

   Viimeinen kuva on Heligskogenin laakson itäreunalta merelle päin. Kuvanottohetkellä puhalsi raivoisa mutta lämmin tuuli, vertikaalista nousua oli takana reilut 600 metriä ja noin seitsemän kilometriä matkaa autolta. Väsynyt juoksija tyyntyi ja kääntyi takaisin kohti matkailuautossa odottavaa lämmintä suihkua, makaronilaatikkoa ja alkoholitonta olutta. Ne kuuluisat omat valinnat ovat joskus yksinkertaisia, halpoja ja erittäin kiireettömiä.

KILPAILUN JÄLKIKAIKUJA

ULTRAKILPAILUN JÄLKEEN - TAIVAS JA MAA OVAT KAUNEIMMILLAAN

TAUSTAKSI

   Tätä kirjoittaessani villiintynyt nautalauma Laukaassa jatkaa vapaata juoksuaan metsässä. Uutisissa nautojen karkaamisen syyksi on mainittu viljelijän uupumus ja siitä seuranneet muut asiat. Yllättävän moni ihminen voi elämässään huonosti. Pidän tätä erikoisena, sillä olemmehan syntyneet maailmaan jossa päivä päivältä on yhä enemmän mahdollista valita mitä elämällään tekee. Nimenomaan mitä itse tekee. Muutos parempaan lähtee aina itsestä ja omasta halusta muuttaa tilannettaan.
   Vanhempana teuraana on tässä itsekin tullut juostua metsässä vapaana - tällä kertaa 174 kilometriä. Virallisesti 171 kilometriä. Eikä olo ole yhtään uupunut, pelkästään väsynyt mutta ei terveesti väsynyt. Ultrajuoksu ei kaikilta osiltaan ole tervettä mutta vapaata se on ja myös joskus hidasta. Tähän kun vielä lisätään yksinkertaisuus niin ollaan ytimessä. Minun elämäni on yksinkertaista, vapaata ja hidasta.

PALUU NORMAALIIN

   Kilpailun jälkeen päämääränäni on toipuminen normaaliin elämään. Tällä kertaa jalkaterät olivat turvoksissa viisi päivää. Kävin tänä aikana kerran kävelemässä 2 kilometriä pehmeällä purulla ja ajoin taittopyörällä vajaan 20 kilometrin lenkin Käsivarrentietä Sinettä-tunturin linkkimastolle.
   Jänteet ja nivelet tuntuvat nyt melko normaaleilta. Kovin innokas en ole juoksemaan vielä paljon johtuen piestyistä varpaistani ja etenkin niiden piestyjen varpaiden osittaisesta nahattomuudesta.
   Heti kilpailun jälkeisinä öinä hikoilin voimakkaasti ja nukuin levottomasti. Päivä päivältä olo normalisoitui levon ja huolellisen ruokailun kautta. Mitään hirveätä ruuan mättämistä en harrasta. Päinvastoin syön paljon kasviksia, hedelmiä, kalaa ja kanaa pieninä annoksina. Ainoastaan magnesiumia lisäravinteena, ne proteiinipatukathan olivat raksamiehille ja jääkiekkoilijoille.
   Kokonaisuutena näin lyhyestä ultrajuoksusta toipumisessa pääsee huomattavasti vähemmällä verrattuna vaikkapa kuuden päivän kilpailun jälkeiseen olotilaan. Kuuden päivän juoksun loppuessa olen yleensä Kirsin tehotarkkailussa ensimmäiset kuusi tuntia, myös nukkuessani heti kilpailun jälkeen muutaman tunnin. 
   Kaikkien pidempien ultrakilpailujen jälkeen veressä sydänkohtaukseen johtavien merkkiaineiden määrä on monituhatkertainen normaaliin verrattuna ja monta päivää liikeessä olleen kehon pysäyttäminen saattaa tuoda tullessaan muitakin komplikaatioita, esimerkiksi munuaisiin. Nämä ovat kuitenkin harvinaisia sivuvaikutuksia ja pala palalta hankittu kokemus tasoittaa tietä - ultrajuoksusta kun ei heti saa kaikkea kerralla vaikka miten haluaisi.

TAIVAS JA MAA OVAT KAUNEIMMILLAAN

   Hyvin mennneen kilpailun jälkeen taivas ja maa ovat kauneimmillaan. Henkinen toipuminen kilpailun rasituksista riippuu paljon siitä ajatuksesta mikä on itselle hyvinmennyt kilpailu. Ihminen asettaa itselleen tavoitteita, sisäisiä ja ulkoisia, ja sitten kamppailee tavoitteidensa täyttymisellä tai niiden täyttymättömyydellä.
   Kovin ohueksi koen pelkän menestyksen tai ennätykset tavoitteena. Jokainen tekee sitä mitä tekee niin kauan kuin saa tekemästään jotain itselleen. Huonovointisuus omassa elämässä johtuu usein siitä, että ei uskalla tehdä sitä mitä haluaisi. Lähes aina tätä perustellaan pakolla - on pakko tehdä sitä tai tätä, ei ole muka vaihtoehtoja.
   Esimerkkinä käytän itseäni ja Kirsiä kolmen vuoden takaisten tapahtumien yhteydessä. Reilussa 14 viikossa pistimme elämämme täysin uusiksi. Myimme etelästä täysin kunnossa olevan talomme, pakkasimme kamamme ja muutimme Pohjoiseen asumaan. Tuossa 14 viikossa tehtiin myös yksi perunkirjoitus ja neljän viikon Saksan matka matkailuautolla. Työpaikoista tai mistään muustakaan ei ollut tietoa, talonrötiskö sentään kuitenkin. Suurimpana vaikeutena oli yritykseni, jonka sittemmin vapaaehtoisesti lopetin, jäi tuolloin vielä toimimaan etelään. Esimerkkini kertoo pelkästään päättäväisyydestämme, halustamme muuttaa olosuhteita sekä uteliaisuudestamme uuteen.
   Todellisuudessa ainoa elämänmuutosta rajoittava tekijä on rohkeuden puute. Tämä on olennainen osa myös ultrajuoksua. Vaatii syvää, henkilökohtaista rohkeutta juosta yli tavanomaisen suorituskyvyn rajan saati kohdata itsensä uusissa tilanteissa, joihin ei ole valmiita ratkaisuja. 
   Minulta kysytään toistuvasti mikä minua motivoi?
   Motivaationi ei suinkaan ole itsestäänselvyys millään osa-alueella, harjoittelussa tai etenkään kilpailussa puristamisessa. Puristamisella tarkoitan kykyä kaivaa itsestään voimavaroja eteenpäinmenemiseen vaikeilla hetkillä. Motivaatiotakin on harjoitettava. Motivaationi peruspilareina ovat intohimo ja uteliaisuus itsensä kehittämisessä, mutta molempia on vaalittava. Välillä on levättävä ja lepääminen tässä yhteydessä ei tarkoita juoksemattomuutta tai liikkumattomuutta. Mielenkin on saatava levätä.

MIELI LEPÄÄ

   Maailmassa, minun maailmassani, on vain kolme paikkaa missä mieleni lepää. Tätä kirjoitan niistä ensimmäisessä, Käsivarren Lapissa ja etenkin Ropin pirtillä, mutta myös suurtuntureilla ja Norjan Heligskogenin mystisellä joella, salaisessa mielipaikassani. Toinen paikka on Villa Kirsinranta Hämeenkyrössä, Kirsin vanhempien rakentama hirsimökki ja kolmas paikka on Nellimin Talvitupalompolo, oma mökkini traditionaalisessa saamelaisten talvipaikassa.
   Mieleni lepää kun on hiljaista. Käsivarren autius on hiljaisuuden Par Exellence ja Talvitupa, varsinkin talvella, yltää samaan. Villa Kirsinrannassa taas on paljon minun ja Kirsin yhteistä historiaa. Me tiedämme mistä kaikki alkoi, mutta emme useinkaan tiedä minne kaikki päättyy. Sensijaan voimme valtavan paljon vaikuttaa siihen miltä välillä tuntuu.
   Ropin pirtin kiireettömyys, heijastumat menneiltä vuosilta, sauna ja Naimakan (järvi, osa Poroenoa eli virtaavaa väylää) kylmä vesi. Kaikki mitä itsensä rikkijuossut ultrajuoksija tarvitsee. Ja tietenkin Tertun leipomiset. Levätessäni matkailuautossa pirtin keskipihalla tunturikoivujen havistessa ympärillä en voi muuta kuin nauraa lomastressipuheille, että lomallakin voi uupua? Mitä lomalla pitää tehdä? No ei todellakaan mitään - saatanan tunarit!

KOHTI UUTTA

   Kohti uusia haasteita? Ei. Ultrajuoksu on elämäntapa, ei haaste. Ultrajuoksuni ei ole itsestäänselvyys. Muistan takavuosilta vaikeissa vaiheissa, kun kysyin ystävältäni Rainelta : "Mitä tälle minun juoksulleni pitäisi tehdä?" Rainen vastaus: " Kysymys on siitä mitä sinä aiot sille itse tehdä!" Suvereeni ja yksiselitteisen kannustava vastaus silloin antoi oikean suunnan jatkaa.
   Käsivarressa, kuten Norjan tuntureillakin kysyn itseltäni oikeat kysymykset. Mitä haluan ultrajuoksun kanssa tehdä seuraavina vuosina. Itsestäänselvää on ensi kevään Unkarin kuuden päivän juoksu, joka tälläkertaa toimii eräänlaisena välivaiheena erääseen toiseen ideaan, joka on itänyt jo vuosia. Kyseisen idean toteuttaminen vaatisi ensi vuonna myös toisenkin välivaiheen, toisen kuuden päivän juoksun heti perään ja sellainen olisi tarjolla vaihteeksi Suomessa Kauhajoki Ultrarunning festivalin muodossa. Miksi sitten kaksi kuuden päivän kilpailua samana vuonna, koska tiedän että se fyysisesti typerää. Kestääkseni ideani on kestettävä vähintään kaksi kuuden päivän juoksua, idean aika on aikaisintaan 2021 keväällä, ehkä siitä sitten enemmän.

LOPUKSI

   Yksinkertainen, vapaa ja hidas elämäni on itse järjestetty. Ultrajuoksu on vuosien varrella antanut valtavasti sisältöä ja kokemuksia. Olen ja Kirsin kanssa olemme saaneet nähdä uusia maita ja kulttuureja, mykistävää luontoa sekä tavanneet valtavasti kiinnostavia ihmisiä, joista osan kanssa on ystävystytty lähemminkin. 
   En koskaan olisi päässyt näin pitkälle ilman syöpätautiani, joka avasi silmäni lopullisesti ymmärtämään elämän ainutkertaisuutta. En koskaan olisi päässyt näin pitkälle ilman ultrajuoksua ja sen henkisiä voimavaroja sekä positiivisuutta kehittäviä ominaisuuksia. Ultrajuoksussa ja syöpätaudista toipumisessa olen käyttänyt opittua, yli sukupolvien kestävää periksiantamattomuutta.
   Missään tapauksessa en olisi päässyt näin pitkälle ilman Kirsiä, joka elämäni valona ymmärtää matkaani pimeydessä.
   Kaiken edelläkerrotun taustalta pitää vielä löytyä yksi asia perustaksi kaikelle.
   Usko.
   Usko luo lujan pohjan ponnistukselle vaikeissa hetkissä. Usko on mielentila, jotakin koko elämää syvempää. En tässä yhteydessä halua määritellä uskoani sen enempää. En halua liputtaa sitä minkään nimeen. Olen aiemmin kirjoittanut Jumalasta, jumalista ja monenlaisista mielenhallinnan tekniikoista, mutta loppujen lopuksi kyse on aina eteenpäinmenosta ilman pelkoa. Siihen ei kukaan kykene jatkuvasti, eikä ainakaan yksin. Johonkin on uskottava.

   Eteenpäin - taivas ja maa ovat kauneimmillaan!

  

KUUSI PALKINTOA - Nivala Super PEP 2019 - PUF 171 km

TULOKSET - RESULTS - 171km Male - Overall

Place	Bib	Racer name Affiliation	Gender		Finish time

1	1014	Onni VähäahoNiPo	M		28:41:33.8	-
2	1011	Pasi KoskinenNellimin Pyry	M		34:31:22.6	+5:49:48.8
-	1012	Sami MaunonenAltra Red Team	M		DNF	-
-	1015	Veli-Matti AnttilaHitura Sky Runners	M		DNF	-
-	1016	Juho HosioKimalaisen Pyrähdys	M		DNF	-

KUUSI PALKINTOA 

   Sataa ja tuuli humisee. On viimeisen vedon aika. Se menee vielä nätisti. Pysähdyn ja nojaan polviini huohottaen. Viisi kertaa tuhat metriä kahden minuutin palautuksella paikallaan. Kello näyttää viimeisen vedon ajaksi 3.11min/km. Hyvin kulkee vaikka Taaborin hölkästä on aikaa vasta kuukausi, ennätys puolimaratonilla on nyt yksi tunti ja kaksikymmentäyksi minuuttia. Kelvollista - eihän syöpätaudistakaan ole kuin muutama vuosi.

   

   Istun matkailuautossa Pyssymäellä yksin. Edellä kerrotusta on kulunut kaksikymmentä vuotta. "Kuuden minuutin Koskinen", 55-vuotta, on päässyt podiumille. Iso-Sydänmaa on antautunut - tällä kertaa. Olen nyt kaikkien aikojen kolmas läpäisijä 171 kilometrin matkalla.

   Nyt pitäisi kirjoittaa raportti.

   Katson ulos mitään näkemättä ja yritän parhaani - jälleen kerran.

   Palkinto tuli, kun sain viimeisen kierroksen huollossa kuulla, että Onni Vähäaho oli päässyt maaliin. Muistan Onnin harjoittelemassa meillä Hämeenkyrössä silloin kun vielä asuin etelässä. Kehityskelpoinen ja erittäin nälkäinen urheilija. Jo viime vuonna ollessamme viettämässä laatuaikaa ystävien kesken Norjan vuorilla, oli merkkejä, että nyt se voisi rauhoittua ymmärtämään. Ja niin kävi. 

   En valmenna Onnia mutta olen siirtänyt hänelle kaiken minkä kestävyysjuoksusta tiedän. Nyt hän on löytänyt oman polkunsa ja tulosta tulee. Erittäin merkityksellinen hetki minulle.

   Hävisin hänelle lähes kuusi tuntia. Talven sairastelut, kesän sairastelu ja oikean jalan kireys? Ei kelpaa selitykseksi. No - etenin kilpailussa viimeiset yli neljäkymmentä kilometriä lintubongausvauhtia. Ihan noin huonossa kunnossa en ole, mutta ilman jalkapohjien ihoa tietyistä kohdista en minäkään pysty kestämään kaikkea kipua. Olisi pitänyt sittenkin vaihtaa kengät viimeistään kolmannelle kierrokselle...

   Palkinto tuli maalissa. Lippis ja pytty sitten suihkun jälkeen.

   Kävellessämme illalla kilpailun jälkeen Jaakko Eskelisen kanssa matkailuautooni kahville Jaakko sanoi yhtäkkiä, että olemme tavanneet kerran aiemminkin. Samalla hetkellä käännyin katsomaan häntä ja muistin Tuhannen Mailin Suomen halkijuoksultani Perniön Suomi-juoksussa pistäytymisen yhteydessä tapaamani nuoren ja ultrajuoksusta kiinnostuneen urheilijan, silloin tosin hieman lyhyemmällä tukalla varustettuna.

   On valtavan vaikuttavaa, kun yksi tämänhetken kirkkaimmista polkujuoksulahjakkuuksista Suomessa kertoo oppineensa minulta jotain. Tällaiset hetket kannustavat jatkamaan omaa elämäntapaansa. Elämän parhaita palkintoja on jos voi jotenkin omalla positiivisuudellaan tai jopa esimerkillään kannustaa toisia toteuttamaan unelmiaan. 

   Me juoksemme, koska se on yksinkertaisesti mukavaa. 

   Mitä kauempana spandexista, sitä parempaa! Mikään ei ole kauempana spandexista kuin Iso-Sydänmaan 58 kilometrin traditionaalinen vaellusreitti. Reitin historiasta voitte lukea Onnin kisablogista. Linkki lopussa.

   Palkinto tuli tänään maanantaina, kun joimme suljetun piirin mitalikahvit Keijo Nivalan kotona. Keijo on salaperäinen taustavaikuttaja, maratonin ikämiesten Suomenmestari, kuuden tunnin ikämiesten entinen Suomenennätyksen haltija, mainio musiikkimies ja yksi minun esikuvistani siinä miten vanhennutaan juoksun kanssa tyylikkäästi. Aivan samoin esikuva kuten Montelan veljekset Orivedeltä. Vierivä kivi ei juurikaan sammaloidu eikä etenkään Nivalan Juurikassa.

   Me juoksemme, koska pystymme siihen. Emme anna vuosi vuodelta yhä enemmän kynttilöiden alle peittyvien syntymäpäiväkakkujemme haitata menoa.

   Lähdin kilpailuun kapeassa mutta hyvässä kunnossa. Järjestelyt ja tapahtuman henki ovat Nivalassa huippuluokkaa. Voit olla oma itsesi ilman spandexia tai spandekseissa. Tuloslistassa kaikki ovat voittajia. Onnea kaikille lyhyemmistä matkoista suoriutuneille ja ennätyksiä tehneille!

   Ensimmäisellä kierroksella tein kaikkeni, että olisin kyennyt juoksemaan hitaammin säästääkseni voimia kolmannelle kierrokselle. Kierros meni kävelypätkistä huolimatta alle yhdeksän tunnin, eli nopeammin kuin viime vuonna.

   Alunperin lähtökohta kilpailuun olisi voinut olla helpompi koska kuuden päivän juoksu jäi keväältä väliin. Palautuminen alle kolmessa kuukaudessa kuudesta päivästä reilun sadan mailin polkutivoliin ei onnistu edes minulta. Tämä on nyt todistettu kahtena edellisenä vuotena. Siitäkään huolimatta, että olen Lapin korpifilosofi, kuuden minuutin elämäntapajuoksija tai useimmiten ylikin. Minäkään en pysty mahdottomiin, en edes sillä kuuluisalla itse-transsendenssillä. Etenkin kaikkien näiden mystisten sairasteluiden jälkeen.

   Kauneus on katoavaista tässä lajissa. Olet juuri iin hyvä kuin viimeinen ultrajuoksusi, mutta vain sen hetken. Sitten on ehkä mentävä taas.

   Palkinto tuli kun näin ensikertalaisen Sami Maunosen onnistuneet kaksi kierrosta sekä Veli-Matti Anttilan ja Juho Hosion hyvän yrityksen toiselle kierrokselle. Kyseinen polkureitti on todella hyppy syvään päähän jos ei ole kokemusta, ja sittenkin. Aivan kuten reitin historian ensimmäinen finisher Mika Leppälä Kokkolasta sanoi: "Täällä ajalla ei ole mitään merkitystä, vain maaliinpääsyllä on."

   Ensimmäinen huolto kesti 27 minuuttia. Vaihdoin vaatteet, söin ja tankkasin juoksuliivin geeleillä ja otin kullekin kierrokselle varaamani täytetyn ruisleivän matkaevääksi. Mukana oli neljä Salomonin lötköpulloa. 

   Ultrajuoksuun, joka kestää näin kauan, ei voi etukäteen tankata, ei juuri mitenkään - paitsi unta hiukan. Joskus vieläkin joku kertoo tankaavansa maltodekstriinillä. Tiedot ihmisen fysiologiasta ovat silloin kovin ohuet jos luulee, että voi tankata yli kahden tunnin suorituksiin kattavasti ennen suorittamista. Lihasten varastointikyky ei yksinkertaisesti riitä pitempään, näillä matkoilla on syötävä.

   Pimeys tuli ajallaan. Mukana oli toinenkin lamppu, jos ensimmäinen hajoaa. Taktiikkana oli edetä maltilla yön kivikoissa. Kaaduin silti neljästi kilpailun aikana ja pahiten juuri yön sateessa. Mitään ei rikkoutunut, joten matka taittui.

   

   Kolmannelle kierrokselle lähdin itsevarmana maaliinpääsystä mutta tietoisena siitä, että kivunsiedon puolella on annettava kaikkensa. Huolto kesti 37 minuuttia. Molempien päkiöiden iho isovarpaiden tyvestä, kantapäät sieltä täältä ja vasemman jalan kaksi keskimmäistä varvasta ilman pohjanahkaa. Ei voi mitään vaikka kuinka pesin ja rasvasin huolloissa jalat ja vaihdoin kuivat sukat. Minä, joka muka en enää koskaan kärsi näistä ongelmista...

   Montrailin Mountain Masochist on loistava kenkä mutta nyt Nivalan sateeton kesä oli kuivattanut reitin. Kovaa alustaa oli enemmän. Olisi ollut Speedgoat 2 paikka mutta kun pelkäsin niiden taittavan nilkat alta, varsinkin kun ne vaihtaa matalan maastokengän jälkeen hermotukseltaan jo väsyneeseen jalkaan kesken tanssin.

   Kirsi soitti korvakuulokkeisiin myös kolmannelle kierrokselle. Kaikenkokenut ultrapuoliskoni kuuli äänestäni, että nyt se vetää siellä kaikki itsestään. Päätin, että en keskeytä ellei henkeä uhkaavaa tilannetta tule ja vielä senkin jälkeen ainakin pari kilometriä...

   Voimien ja juoksukyvyn puolesta olisin pystynyt pari tuntia parempaan aikaan ilman jalkaterien nahkaongelmia. Kivut yksinkertaisesti nousivat maksimiin ja vauhtia oli vähennettävä. Jos joku katsoo Stravan kilometriaikoja ja kuvittelee kävelevänsä saman tällä kivi/juuri/suo/hakkuuaukea/lyhyet tiepätkät/kaikkea sekaisin-reitillä, niin tervetuloa yrittämään, kilpailussa on mahdollisuus myös ensi vuonna.

   Minä olen jo senverran vanha teuras, että perinteisen kisaraportin kirjoittaminen on vastenmielistä. Jos joku on jostakin puuttuvasta yksityiskohdasta kiinnostunut, niin minua voi lähestyä sähköpostilla, osoite on blogissa.

   Stravan data on kahdessa palassa, koska Garminin akku melkein loppui. Otin toisen käyttöön. Ja juu, juu. Oli varavirtalähde, Salomonin isompi juoksuliivi ja luurit korvissa mutta Spotify ei oikein natsannut erämaan rauhaan tällä kertaa. Ja juu, pesin hampaat ja kullin aina huollossa mutta en samalla harjalla - perseestä ja jaloista nyt puhumattakaan, ja niin edelleen.

   Reitillä oli lihava kyykäärme ensimmäisellä kierroksella. Pisto oli aika lähellä. Näköjään kuuden minuutin köppäkin osaa vielä lentää. Reitillä oli vielä lihavampi, mutta vaaleampi kyykäärme kolmannella kierroksella. Silloin täytyi jo kiertää metsän kautta, kun se perkele ei suostunut väistämään ja oli jo lentokieltokin.

   Viimeisessä huollossa Coca Cola maistui votkalle. Vihaan votkaa. Kyse oli aistiharhasta tai sitten järjestäjät erehtyivät mukista. Ensi kerralla selvinpäin? Nivalaan siis kannattaa tulla, siellä paistetaan makkarakin valmiiksi metsähuoltoon ja lämmin ruoka tuodaan kierrostenväliselle huollolle ihan täsmänä itse kullekin eteen. On myös kasvisvaihtoehto.

   Ihmeellisiä asioita tapahtui muutenkin. Huoltoaikamme Onnin kanssa olivat minuutilleen samat, toisistamme tietämättä.

   Terävimmät teistä laskivat viisi palkintoa. Yksi puuttuu? Vai erehtyikö se väsynyt sittenkin.

   En erehtynyt.

   Tämä oli nyt minulle ja Onnille tarkoitettu. Kilpailun jälkeen satoi vettä sunnuntaina ja maanantaina - riittävästi. Minä kaaduin neljä kertaa, Onni kerran. Onnilta lähti vasen olkapää paikaltaan ja häneltä meinasi mennä taju korjausliikkeessä, jossa olkapää meni takaisin paikalleen. Myös Onni joutui kiertämään käärmettä ja vieläpä samassa kohtaa kuin minä.

   Mikä sen sitten vaikuttaa, että oli tarkoitettu? Puhutaanko nyt taas karmasta vai Jumalasta. Saatoin rukoillakin jossain vaiheessa, kun tuskat ylittivät sietorajan.

   Mistä sen tietää?

   Kyllä sen tietää kun uskoo.

   Pitkäjänteinen työ. Periksiantamattomuus. Kyky harjoitella kovaa. Kyky olla läsnä elämässä ja toteuttaa unelmiaan.

   Paras palkinto on kyky kiittää kaikkia teitä, jotka osaltanne teitte tämän mahdolliseksi.

   Pidetään toisistamme huolta.

 ---

KILPAILUSTA MUIDEN SILMIN:

https://ultrajuoksu.fi/superpep-2019/

https://www.nivala-lehti.fi/uutinen/579610

Onnin blogi 

KILPAILUVIIKKO 33.

Ma-Kotona kevyt lenkki Kessin erämaahan 20 km - 2.06.

Ti- 10 km - 1.08. Matkalla Saariselällä.

Ke- 10 km - 1.13. Kisareittiä Vinnurvaan.

To-Lepo (ihan tosi)

Pe-La - Super PEP 2019 - 176,5 km - 34.31. (Matka omista gps-kelloista, todellinen reitin pituus noin 174 km)

Su- Lepo, pyykinpesua käsin Pyssymäellä matkailuautossa, jalkaterät turvoksissa, päkiät kipeät; ei erityistä. Stravassa kuvia ja datat sekä kommentteja.

Yhteensä 216,7 km - 37 tuntia ja 55 minuuttia.

Ennen lähtöä on rauhallista.

Super PEPin pitkä 171 kilometrin matka on ehdottomasti vaativin kilpailu reittinsä puolesta mihin koskaan olen osallistunut missään. Vaatii hirvittävää henkistä kapasiteettia työntyä kolmasti samaan pöpelikköön peräkkäin. Reitin vaativuustaso vaihtelee märkyydestä johtuen ja eri vuosia on vaikea verrata keskenään.

   Mutta.

   Jos kaipaat haastetta voit yrittää, sittenpähän tiedät, meitä on vain kolme läpijuossutta.

   Haluaisitko neljänneksi?

   En usko että selviydyt, mutta jos yrität, olen maalissa onnittelemassa 2020. 

-Blogin kuvat järjestäjiltä ja muilta heimolaislta.