Kosketus Liikkuu

Kosketus Liikkuu

maanantai 9. tammikuuta 2017

SUORAVIIVAISTA ASIAA








VIIKKO 1.

Ma- 10 km juoksua maastossa Hämeenkyrössä 1.12.
Ti- Matkalla Pohjoiseen.
Ke- Kävelyä, -37 astetta pakkasta.
To- Perinteisen hiihtoa Haapakurussa, osin ladullakin 15 km - noin 2 tuntia. -16 pakkasta
Pe- Juoksua Siikajärventiellä 8,5 km - 50 minuuttia, myrskytuuli. -15 pakkasta
La- Lepo
Su- Juoksua kovassa tuulessa 8 km - 55 minuuttia.

Juoksua 26,5 km - 2 tuntia ja 57 minuuttia.

Kuten ylläolevista pienistä videonpätkistä selvinnee on juoksuni varsin suoraviivaista toimintaa. Ensin on periaatteessa mentävä ulos ja sitten alettava juoksemaan. Tietenkin sisällä juoksumatolla tai hallissakin voi juosta mutta minun tapauksessani se ei innosta - olen ulkoilmaihminen.
Uutta vuotta on eletty reilu viikko ja moni miettii mitä oikein tuli luvattua. Lupaus mahdollisesta painonpudotuksen alusta tai kunnon kohottamisesta onkin valunut sohvan syövereihin kun on niin pimeää ja huono ilma tai sitten väsyttää.
Ystäväni Onni on jo muutaman vuoden blogissaan motivoinut ihmisiä liikkumaan LUV-projektillaan eli yksinkertaisella teemalla "liikkumalla uuteen vuoteen". Blogissaan Onni on kerännyt ihmisten uuden vuoden ensimmäisen viikon liikuntasuorituksia leikkimielisellä kilpailulla josta voi voittaa arvontapalkintoja. Erinomainen ja yhteisöllisesti motivoiva tapa aloittaa säännöllinen liikuntaharrastus.
Vuodesta 1992 olen juossut yli 70.000 kilometriä. Perusajatuksena on ollut liikunnasta saatu hyvä olo ja liikkuminen luonnossa. On ollut aikoja jolloin olen kerännyt kilometrejä, kilpailuja ja tuloksia. On ollut aikoja jolloin olen juossut päivästä toiseen tietämättä miksi mutta henkeni edestä en ole koskaan juossut. Sensijaan säännöllisyyteen olen pyrkinyt aina.
Henkensä edestä juokseminen on erittäin vieras ajatus minulle. Ei edes sanaleikkinä. Allekirjoitan toki vahvasti juoksun ja etenkin ultrajuoksun filosofisen puolen ja myös juoksun positiiviset vaikutukset henkiselle kehitykselle mutta pelkästään juoksemalla kukaan ei kehity miksikään muuksi kuin paremmaksi juoksijaksi ja tämäkin varauksella.
Oma juoksemisen filosofiani lähtee juoksun tarjoamasta ajasta ja tilasta avartaa ajatuksiaan ja samalla omaa liikkumisen suhdettaan ympäröivään. Kaikkeen ympäröivään, näkyvään ja näkymättömään. Parhaat juoksuni sisältävät yhtähyvin hyvää zazenia, kuin hyvää kristillisyyttä kuin myös ripauksen hyvää itsetranssendenssia mutta etenkin säännöllistä halua kokea liikunnan hyvää oloa ja riemua.
Juoksen kohottaakseni kuntoani, niin henkistä kuin fyysistäkin. Voin olla erittäin intohimoinen ja periksiantamaton jos harjoittelen tavoitteellisesti. Jos taas vain ylläpidän liikunnan riemun jatkumoa, kuten juuri nyt, juoksen kun juoksuttaa. Ilman paineita, vaikka olenkin kirjoittanut että päätös kilpailemisesta pitäisi kohta tehdä.
Hengen ravinnon on siis mielestäni tultava muualta. Juokseminen on vain tapa liikkua, ja kyllä, se voi olla myös elämäntapa. Pelkästään juoksemalla ei saa asioitaan järjestykseen tai kehity ihmisenä. Säännöllinen harjoittelu luo vaikeissa elämäntilanteissa järjestystä kaaokseen ja auttaa jaksamaan mutta juoksun loputtua tulee väkisinkin pysähtynyt hiljaisuus jolloin kaikki ympäröivä on kestettävä jollakin muulla tavalla kuin juoksemalla.
Olen itse vienyt ultrajuoksuni niin pitkälle että on ollut aikoja jolloin en ole uskaltanut katsoa taakseni. On ollut pakko juosta eteenpäin silläkin uhalla ettei tiedä minne on menossa saati muista mistä on tulossa. Väsyneenäkin ? Älkää nyt viitsikö naurattaa - tilassa jolloin ei edes muista miltä tuntuu olla palautunut tai virkeä.
Kannustan kaikkia löytämään oman liikunnan riemunsa itse. Näin alkuvuodesta julkaistaan paljon elämäntapaoppaita parempaa elämää kohti. Nämä hienoja oivalluksia sisältävät kirjat antavat toki ideoita ja perspektiiviä mutta loppupeleissä omat polkunsa elämän tasapainoon on löydettävä itse ja osittain omin voimin. Säännöllinen harjoittelu lisää pikkuhiljaa itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin. Itseään ja omia tekemisiään on arvostettava.
Kun itse pohdin omaa kilpailemiseni dilemmaa niin yhtenä vaikeutena on että kyky juosta hiljaa päiväkausia ei ole kadonnut minulta minnekään. Ei fyysinen eikä etenkään henkinen kyky. Toki kokeneena ymmärrän että kestääkseni esimerkiksi kuuden päivän kilpailun rasitukset minun olisi juostava keväällä välillä noin seitsemän kertaa enemmän viikossa kuin nyt.
Mikä sitten siinä päätöksen teossa on niin vaikeaa ? Nimenomaan juuri se että en juokse henkeni edestä. Yleensäkään en nykyisin juokse minnekään ellei ole mitään asiaa. Asun kaukana pohjoisessa jossa tunnen olevani enemmän läsnä kuin koskaan koko elämäni aikana. Erämaan hiljainen rauha ja uskomattomat luontokokemukset täyttävät helposti sen aukon jonka juoksemattomuus jättää. Ultrajuoksujen vahvat tunnekokemukset ovat muistissani eikä kukaan voi ottaa niitä minulta koskaan pois. En tarvitse ennätyksiä enkä ennätysteni parantamista mihinkään elämässäni. Sensijaan tarvitsen juoksua yhtenä elämäni osana pitääkseni itseni kunnossa mutta voin korvata sitä esimerkiksi hiihtämällä tai muulla liikunnalla.
Mutta kukapa tietää mitä Lapin kevät tuo tullessaan. Kaamos loppuu näinä päivinä ja ulkoilmaihmisenä olen entistä enemmän ulkona kelillä kuin kelillä - ehkä myös juosten.

3 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Tervehdys Kalevi ja kiitos itsellesi. Sinulla on kompetenssia sanoa jos jollain yleensä on...

      Poista